”Niitä rock bottom -hetkiä sitten tulee”, minua oli varoitettu, ennen kuin lähdimme eräretkelle Norjan Lappiin. Olin siis varautunut – teoriassa.
Siltä ei kuitenkaan tuntunut, kun istuin tunturin kupeeseen pysäköidyn matkailuautomme takapenkillä ja nauruitkin samalla, kun sisarukseni yrittivät tsempata minua ja vakuutella, että selviäisimme hengissä. Ilta lähestyi, ulkona puhalsi hyytävä tuuli ja lämpötila oli tippunut paljon alemmaksi, kuin olimme osanneet odottaa. Seikkailunhaluni oli tipotiessään ja minut valtasi paniikki siitä, että jäätyisimme yöllä telttoihimme.
Matkamme suunnittelu oli alkanut edellisenä talvena. Olimme haaveilleet koko perheen yhteisestä retkestä Lappiin jo pitkään. Kolme meistä oli telttaillut Lapissa ennenkin, loput eivät koskaan (minä mukaan lukien). Erään illallispöydässä käydyn keskustelun jälkeen isäni tarttui spontaanisti puhelimeen ja varasi matkailuauton käyttöömme seuraavaa kesää varten. Äkkiä olimme yhden askeleen lähempänä matkan toteutumista. Silloin se tuntui vielä kaukaiselta ja epätodelliselta. Pikkuhiljaa kesä kuitenkin lähestyi, suunnitelmia punottiin, telttoja hankittiin ja varustelistoja laadittiin. Matkan kulku alkoi hahmottua: ajaisimme Norjan Lappiin ja telttailisimme siellä muutamia päiviä pienen joen rannalla.
Heinäkuun alussa seitsemänhenkinen porukkamme pakkautui valtavan ruokavaraston ja seitsemän täyteen ahdetun rinkan kanssa vanhaan matkailuautoon ja aloitti matkan kohti pohjoista. Sinä iltana, kun henkilökohtainen rock bottomini tuli vastaan ensimmäistä kertaa, olimme olleet tien päällä kaksi vuorokautta ja ajaneet noin tuhat kilometriä Itä-Suomesta Norjan Lappiin. Näin jälkeenpäin voin todeta, että tuossa hetkessä tiivistyi erämaassa retkeilyn ydin: kaikista sen herättämistä tunteista voi lukea etukäteen vaikka kuinka paljon, mutta niitä ei voi kunnolla käsittää, ellei ole itse kokenut niitä.
Elämme retkeilyestetiikan aikaa. Instagram-feedit täyttyvät toinen toistaan kauniimmista luontokuvista, joissa retkeilijät poseeraavat sumuisissa metsissä ja jylhien vuorten huipuilla. Mutta mitä erämaasta oikeastaan lähdetään etsimään? Täydellistä valokuvaa, adrenaliinin huumaa vai zen-mielentilaa? Ainakin minun tapauksessani jälkimmäistä vaihtoehtoa. Toivoin, että voisin löytää Lapista jonkinlaisen tyyneyden ja hiljaisuuden mieleeni. Sellaisen, joka yrityksistäni huolimatta arjessa aina pakeni.
Emme jäätyneet telttoihimme sinä ensimmäisenä kylmänä iltana. Päätimme jäädä asuntoautoon nukkumaan, vaikka seitsemän henkilön mahduttaminen siihen tuntui aluksi mahdottomalta tehtävältä. Ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen nukuimme sisarusteni kanssa vieri vieressä siskonpedissä. Tilaa oli niin vähän, että kukaan ei pystynyt kääntämään kylkeään. Aluksi tunsin ahtaanpaikankammoa – miten saisin ikinä unen päästä kiinni täällä? Sitten huomasin, että nukkuminen makuupussiin käpertyneenä levitettävän sohvan nurkassa olikin oikeastaan aika kodikasta.
Erämaassa ja tien päällä tuli jatkuvasti eteen tällaisia itsensä ylittämisen hetkiä. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle joutuminen tuntui pelottavalta, mutta kerta toisensa jälkeen sai todeta, että pärjäsi yllättävän vähällä. Onnistumisen tunteet kasvattivat itseluottamusta. Opin, että peseytyminen huoltoaseman vessassa vesipullon avulla sujuu ihan hyvin, jaksan kantaa rinkassa kaiken elämiseen tarvittavan ja saan nuotion syttymään. Samalla nautin täysillä pienistä asioista: hetken hengähdystauosta kivellä vaelluksen lomassa, rinkan sivutaskusta löytyvästä suklaapatukasta ja siitä, että villasukat sai illalla nuotion lämmössä kuivaksi.
Matkailuautossa vietetyn yön jälkeen lähdimme aamun koittaessa vaeltamaan. Patikkareitimme kulki poluttomassa ja vaikeakulkuisessa maastossa soiden poikki ja vaivaiskoivikoiden läpi. Hyttyspilvet pörräsivät ympärillämme, mutta onneksi olimme varustautuneet harsohatuilla. Saapuessamme lähemmäs kohteenamme olevaa koskea rantaviiva muuttui niin jyrkäksi ja liukkaaksi, että jouduimme roikkumaan kiinni kitukasvuisten puiden rungoissa, koska muuten vaarana oli kompuroida ja suistua rinkan painosta alas kivikolle.
Kahden sattumalta tapaamamme paikallisen kalastajan neuvosta löysimme joen varrelta täydellisen leiripaikan. Pystytimme teltat pienelle kallion kielekkeelle, jonka alapuolella avautui kaunis kivikkoinen ranta. Kosken pauhusta tuli seuraavien päivien ajan taustaääni, joka seurasi mukana kaikissa puuhissa ja tuuditti illalla uneen. Se ranta oli pieni pala paratiisia keskellä ei mitään. En paljasta paikan nimeä, koska lupasimme pitää sen salaisuutena.
Leirissä päivät noudattivat samaa kaavaa. Se, joka heräsi aamulla ensimmäisenä (yleensä siihen, että auringon noustessa telttaan tuli paahtavan kuuma) sytytti ensi töikseen nuotion edellisen illan hiillokseen ja alkoi keittää vettä puuroa ja teetä varten. Pikakaurahiutaleista tehdyn puuron jälkeen piti yleensä lähteä keräämään lähimetsästä lisää polttopuita tai kantamaan juomavettä pulloissa joen rannasta. Isäni ja pari sisaruksistani perhokalastivat vähän matkan päässä olevasta kosken altaasta ja me muut tähyilimme lohia, jotka hyppivät korkealle ilmaan kutumatkallaan ylös vesiputousta. Illalla söimme nuotiolla paistettua vasta pyydettyä kalaa.
Erämaassa maailma pienenee. Elämän piiri pyörii lähellä olevien asioiden parissa, ajatukset ovat tässä ja nyt, kulloinkin käsillä olevassa hetkessä. Vesi, suoja, lämpö, ruoka, kuivat vaatteet – siinä ovat asiat, jotka mahtuvat mieleen. Ja äkkiä sitä tajuaa, että juuri silloin, kun ei ole muistanut kiinnittää huomiota, se on tapahtunut: jonkinlainen kummallinen tyyneys ja rauha ovat vallanneet kehon.
En ole varma, kuinka monta päivää olemme ehtineet viettää joen rannan leirissämme, kun huomaan, etten ole kertaakaan stressannut työasioita, suunnitellut syksyn opintojani tai ylipäätään ajatellut elämääni seuraavaa puolta tuntia pidemmälle. Kaikki ne levottomat ajatusketjut, joita arjessa pyörittelen loputtomasti mielessäni, ovat kadonneet jonnekin. Olin luullut, että hermoheikko sisäinen ääneni oli erottamaton osa minua ja synnynnäinen luonteeni, mutta keskellä Lapin erämaata opin, että niin ei ole. Tuntuu oudolta mutta hyvältä. On kuin tapaisin ensimmäistä kertaa itsestäni hiukan toisenlaisen version, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt, mutta josta pidän heti.
Löysin siis patikkaretkeltämme sen, mitä lähdin etsimään. Tai pikemminkin näin ehkä vilauksen siitä. Mistään kertakaikkisesta valaistumisesta ei ollut kyse ja kotiin paluun jälkeen tuttu sisäinen ääneni on taas alkanut muistuttaa tekemättömistä töistä.
Tätäkin kirjoittaessani on sateinen sunnuntaipäivä Helsingissä, vieressäni odottaa kasa ripustamatonta kosteaa pyykkiä ja mahani kurnii, koska en ole kiireiltäni jaksanut laittaa ruokaa ja syödä. Leukojani särkee, koska olen näköjään taas alkanut kiristellä hampaita nukkuessani, mikä on takuuvarma hiipivän syysstressin merkki. Zen vibes? Not me. Silti kokemani mielenrauha oli aito ja jotain siitä on jäänyt jäljelle. Pystyn palauttamaan muiston fiiliksestä mieleeni. Tiedän, että siihen pääseminen on mahdollista.
Tyyneyden tunnetta on kuitenkin mahdotonta kuvailla sanoin ja se pakenee selitystä. Vaelluspolulla vastaan tulevat asiat on varmaankin jokaisen koettava itse. Jos uteliaisuutesi herää edes vähän, älä enää odota. Pakkaa reppu, valitse kartalta piste (mielellään jossain kaukana sivilisaatiosta) ja lähde selvittämään itse.
Meillä oli vaellusretkellämme uskomattoman hyvä onni monien olosuhteisiin vaikuttavien tekijöiden suhteen. Jos esimerkiksi olisi satanut, puhdasta vettä ei olisi ollut yhtä helposti saatavilla tai mikä pahinta, jollekin porukastamme olisi sattunut tapaturma, retki olisi voinut saada hyvin erilaisen sävyn. Tämä oli pehmeä lasku eräelämään. Uskon kuitenkin, että jo tuo viiden päivän kokeilu opetti niin paljon henkistä valmiutta, että kynnys haastavammissakin olosuhteissa telttailemiseen tulevaisuudessa olisi matalampi.
Lapin matka sytytti kipinän, jonka polte ei laannu. Olin tuskin ehtinyt kotiin paluun jälkeen purkaa rinkkani kun suunnittelin jo mielessäni, minne voisin seuraavaksi suunnata se selässäni. Huomaan miettiväni, miltä tuntuisi nukkua makuupussissa viiden yön sijaan kaksi viikkoa, tai kuukausi. Ymmärrän nyt paremmin retkeilijöitä, jotka uhmaavat tuulta, sadetta ja epämukavia olosuhteita vain saadakseen pystyttää illalla telttansa täydelliseen leiripaikkaan luonnon rauhan keskelle. Erämaa jättää jäljen; jonkinlaisen pienen kiintopisteen mielen sisäiselle kompassille. Se odottaa ja kutsuu, kunnes palaat takaisin.
