Kirsti Tuokko päätti 40-vuotiaana, ettei halua kuolla ennen kuin on kokeillut kuvataiteilijan ammattia. Nyt hän on maalannut 30 vuotta ja valmistelee parhaillaan uutta näyttelyä. Kirsti haaveilee siitä, että löytäisi vielä itsestään jonkin uuden puolen.
”Näin jälkikäteen ajattelen, että juuri niin sen piti mennäkin”, Kirsti sanoo. ”Nuorempana minulla ei olisi ollut itseluottamusta millään tasolla tarpeeksi.”
Istumme Kirstin työhuoneella Helsingin Arabiassa. Jakkarat on peitetty pyyhkeillä, ettei kaikkialle levittäytyvä öljyväri tahraisi vaatteita. Huoneen seiniin nojailee pinoittain valmiita ja keskeneräisiä maalauksia, joista osa on työn alla maaliskuussa Suomenlinnan Rantakasarmissa avautuvaan näyttelyyn. Kookkaiden pleksilevyjen nurjalle puolelle toteutetuissa teoksissa yhdistyy maalausjäljen rosoisuus ja pleksin kiiltävä, lähes teollinen olemus – menetelmä on Kirstin itse kehittämä. Vogue-lehden sivujen kiiltoa tavoitteleva materiaali korostaa ristiriitaa pinnallisuuden ja epätäydellisyyden välillä: maalausten naishahmot tulevat usein muotilehtien sivuilta, joita Kirsti kantaa työhuoneelleen.
”Olen herkkä muutokselle, joka on muodille ominainen piirre. Maalaamani tyypit eivät ole antaneet periksi, vaan roikkuvat mukana muutoksen virrassa”, Kirsti kuvailee. ”He ovat muotinaisia, vaikka ovatkin vähän räjähtäneitä.”
Piirtäminen teki Kirstin jo lapsena iloiseksi, mutta kuvaamataidon opettajaksi hän valmistui parikymppisenä oikeastaan vahingossa. Vaikka opettaminen ei koskaan ollut varsinaisena tavoitteena, hän toimi opetustehtävissä taloudellisista syistä useita vuosikymmeniä. Kirsti ehti käydä läpi perheen ruuhkavuodet ja poliittisen heräämisen, ennen kuin uskallusta ja omaa aikaa oli viimein tarpeeksi kuvataiteijan uran kokeilemiseen. Poliittisen aktiivisuuden aikana Kirsti tajusi, miten suuri vaikutus taloudella voi olla ihmisten maailmankuvaan. Kuluttamista hän käsittelee edelleen taiteessaan, jossa voi nähdä myös yhteiskunnallisia ja feministisiä piirteitä.
”Kuvaan naisia, sillä olen katsonut elämää ja kaikkia näitä kuvioita naisena. Siitä ei pääse eroon, enkä haluaisikaan”, Kirsti sanoo.
”Opiskeluaikoinani naiset olivat aika marginaalissa. Kun istuttiin yhdessä kahvilla, miehet pitivät keskustelua yllä ja naisten tehtävä oli istua uloimmalla ringillä hiljaa ja näyttää kauniilta. Silloin ajattelin, että juttu toimii niin, että pitää olla tietyn näköinen. Maalaan myös niitä ajatuksia”, Kirsti jatkaa osoittaen suurikokoista maalausta, jossa tummaan tanssiaismekkoon pukeutunut hahmo on vetänyt kasvoilleen vihreän hunnun tai taistelumaalauksen.
Tilanne on muuttunut Kirstin opiskeluaikojen jälkeen paljon ja hän suhtautuukin positiivisesti Suomen kuvataiteen kenttään. Taiteeseen sijoitettavaa rahaa tarvittaisi enemmän, mutta täällä on paljon kiinnostavia galleristeja, jotka ovat nopeita poimimaan uusia tekijöitä esiin. Myös iäkkäämmillä taiteilijoilla riittää kotimaassa ja maailmalla kysyntää, esimerkkeinä Kirsti mainitsee japanilaisen Yayoi Kusaman ja yli 100-vuotiaan kuubalaisen Carmen Herreran. Kirsti tulee työhuoneelleen joka päivä.
”Yritän koko ajan yllättää itseni joltain suunnalta. Toivoisin, että löytäisin itsestäni vielä jonkun uuden puolen. Uusien ideoiden keksiminen maalauksissa on aina konkreettinen näyttö siitä että hetkinen, minusta löytyy tällainenkin puoli.”
Mistä ilo ja inspiraatio työskentelyysi tulee?
Siitä, kun keksii jotain. Keksimisen hetki on se, kun alitajunnassa muhinut ratkaisu tulee tietoisuuteen ja tuntuu hirveän kevyeltä ja hienolta. Äkkiä on helppo hengittää, kuin keinu olisi heilahtanut ylös. Silloin tuntuu, että mikään homma ei ole liian vaikea.
Mikä on vaikeinta taiteilijan elämässä?
Riittämättömyyden tunne, jota olen kokenut aina melkein kaikessa, mitä teen.
Mistä haaveilet?
Omasta ajasta.
Ketkä ovat esikuviasi?
Esimerkiksi Chantal Joffe ja Alice Neel ovat tehneet samaa juttua kuin minäkin, mutta vähän eri tavalla. Hekin maalaavat naisia ja ovat enemmänkin eräänlaisia rinnakkaismaalareita kuin esikuvia.
