Hyvät tyypit \\ Tyypit joita ihailemme

Naiset, joita
ihailemme:
Emma
Sarpaniemi

| |
Maria Veitolan kirjan kansikuva, lopputyön noteeraus Paper Journal -taidelehdessä ja kourallinen merkittäviä ihmissuhteita. Valokuvaaja Emma Sarpaniemi on juuri palannut Helsingin Vallilaan kolmen Haagissa vietetyn opiskeluntäyteisen vuoden jälkeen. Kutsuimme Emman raakakakun ja teen ääreen juttelemaan valokuvauksesta ja elämästä.

 

Mikä on ensimmäinen muistosi kuvaamisesta?

Ensimmäinen merkittävä muistoni palaa yläastevuosiin, kun kuvasin serkkuani Nellyä Albertinkadulla tyhjässä huoneistossa. Yläaste-lukiovuosina minulla oli myös järkkärikausi. Silloin oli coolia kuvata bileissä Canonin eos -digikameralla. Se jäi siihen.
Olin samoihin aikoihin Annantalolla valokuvauskurssilla, missä pääsin kuvaamaan mustavalkofilmille ja vedostamaan pimiössä. Filmikuvaus tuntui heti eniten minulta ja veti puoleensa. En tosin vielä yläasteella ajatellut, että siitä tulisi minulle ammatti.

Kuvaile työskentelyäsi kuvaajana

Haagin opiskeluvuosien aikana kasvoin sekä ihmisenä että valokuvaajana ja opin tunnistamaan työskentelyprosessini eri vaiheet. Ymmärsin, että minun prosessini on vuoristorata – olen muutenkin sellainen vuoristorata-tyyppi ja tunnen paljon. Ensin menee todella hyvin ja kovaa, sitten tulee blokki, enkä yhtään tiedä mitä olen tekemässä. Lopulta juuri sitä kautta pääsee eteenpäin. Olen oppinut olemaan armollinen itselleni ja hyväksymään, ettei alussa edes tarvitse tietää, mitä tekee. Eihän siinä olisi mitään kiinnostavaa jos tietäisi.

Mitä haluat välittää ja tehdä näkyväksi kuvillasi?

Tunnelma on minulle tärkeä. Toivon, että ihmiset pystyisivät samaistumaan ja aistimaan sen. Kuvani ovat myös todella leikkisiä. Olen usein kuullut ihmisten sanovan, että minulla on ominainen tyyli. Mietin aina, että “Voisitteko kertoa minulle, mikä tämä ominainen tyyli oikein on”. Tiedostan sen, mutta se ei ole asia, mitä pakottaisin tai tavoittelisin. Eräs tuttavani sanoi, että kuvissani on “outouden ja kauneuden tasapaino”. Se on ehkä kauneinta, mitä kuvistani on sanottu ja kiteytti todella osuvasti tekemiseni.

Kerro lopputyöstäsi!

Työskentelyni peilautuu vahvasti identiteetistäni ja minulle läheisistä ihmisistä. Tutkin omakuvan kautta paljon itseäni. Ajattelin, etten osaa enää kuvata muita kun olen kuvannut niin paljon omakuvia. Samalla lopputyö edustaa minua eniten tekijänä, sillä tunsin löytäneeni uuden tavan kuvata muita, yhdessä heidän kanssaan. Lopputyön kuvat ovat omakuvia, mutta niissä on aina myös toinen ihminen. Yleensä kuvaajan ja kuvattavan roolit ovat selkeät, ja monissa tapauksissa kuvaaja kuvaa henkilön niin kuin itse näkee, ei niin, miten kuvattava itsensä näkisi. Minulle omakuvien ydin on siinä, että kuvattava voi tunnistaa itsensä.

Suhteeni kuvattaviin naisiin oli lopputyössäni vahvasti läsnä. Olimme samalla puolella kameraa, enkä voinut hallita heitä. Jokainen vain oli. Välillä tunnelma oli todella latautunut. Samalla hetket olivat hyvin hauraita. Antautuminen vaatii luottoa hetkeen, toiseen ihmiseen ja yhteiseen energiaan. 

Taiteilijoilta kysytään usein inspiraatiosta. Mistä olet vaikuttunut viimeksi?

Tällä hetkellä tärkeimpänä inspiraationlähteenäni on ystäväni Helmi. Hän oli myös merkittävä henkilö lopputyöprosessissani. Rakastan hänen kanssaan tekemistä ja kuvaamista, se on niin vaivatonta. Ensimmäiset kuvamme ovat jäykkiä ja jäisiä, mutta kuvista on havaittavissa kehityskaari, jossa yhtäkkiä suhteemme on kehittynyt siihen, että eräs päivä ehdotin, että “Laitetaanko kynttilät meidän vaginoihin?”. Niin syntyi yksi tärkeimmistä kuvistani ja lopputyöni teos. Minusta tuntuu, että suhteemme on kehittynyt sisarussuhteeksi. Vaikutun hänestä päivittäin. 

Kerro lisää kynttiläkuvastasi!

Kynttiläkuvan ottaminen oli todella jännittävä hetki. Yleensä kuvaan ajan kanssa, mutta se oli aivan uudenlainen tilanne, sillä kuva oli otettava samantien. Koen kuvan kiteyttävän minun ja Helmin suhteen. Hän sanoi minulle myöhemmin: “Emma, olet ainoa ihminen kenen kanssa voisin tehdä tällaista”. Se oli todella koskettavaa.

Tiedän, että kuva voi olla vaikea ja provosoida. Minulle se ei kuitenkaan ole eroottinen tai seksuaalinen. Hetki oli hyvin latautunut ja intensiivinen, mikä näkyy kasvoiltamme. Se tunnelma on minusta kiinnostava. En halua provosoida ihmisiä, mutta ehkä vähän tökkiä. Ja se tapahtuu performatiivisuuden, leikkisyyden ja outouden kautta. Reaktiot linkittyvät lopulta siihen, että taide herättää aina tunteita ja jokainen katsoja katsoo teoksia tavallaan – niitä en voi kuvaajana rajoittaa tai ennakoida. Näyttelyyni tuli noin kolmevuotias lapsi, joka alkoi nauraa kuvan edessä. Se oli minusta aivan ihana reaktio! 

Merkittävillä ihmisillä näyttää olevan iso vaikutus sinuun. Mitä suhteesi kuvattaviin sinulle merkitsee?

Uskon, että tietyissä elämänvaiheissa eteemme sattuu tiettyjä ihmisiä ja suhteita, jotka vievät elämää uuteen suuntaa. Olen aina tuntenut vahvaa yhteyttä ihmisiin, joita kuvaan. Nautin siitä, miten suhde syventyy ja kasvaa – ja samalla kuvat muuttuvat. On kiehtova katsoa kuvien esittelemää kehityskaarta, ihmissuhdetta projektin alusta loppuun.

Minkälaisia unelmia tai tulevaisuuden haaveita sinulla on?

Pääsin keväällä Göteborgiin valokuvauksen maisteriohjelmaan, mutta Haagista valmistuminen oli niin rankka prosessi, että päätin palata Helsinkiin tunnustelemaan, miltä elämä täällä tuntuu. Tiedän, että haluan lähteä jossain vaiheessa ulkomaille, mutta uskon, että se tapahtuu luonnostaan oikealla hetkellä. Etenkin visuaalisella alalla etenemisen paine tuntuu korostuvan. Suomeen palattuani stressasin, että nyt minun pitäisi olla “se valokuvaaja-Emma”. Äitini huomautti, että ajatus “minun pitäisi olla jotain” on sukupolveni juttu. Olen oppinut olemaan miettimättä tulevaa ja keskittymään läsnäoloon kussakin hetkessä. 

Myös muutoksellisuus on sukupolveni ilmiö. Se, mitä teemme nyt, ei tarkoita, että tekisimme sitä vuoden tai vuosikymmenen päästä. Minusta on ihana ajatus, että meillä on mahdollisuuksia, emmekä ole lukittuja päätöksiimme, mutta samalla loputtomien mahdollisuuksien kirjon ei pitäisi synnyttää stressiä. Nuorempana ihannoin esikuviani ja toivoin olevani heidän kaltaisensa, mutta vuosien saatossa olen ymmärtänyt, etten voi olla kukaan muu kuin oma itseni. Ehkä juuri siksi omakuva on minulle niin tärkeä – kukaan muu ei voi ikuistaa minua niin kuin itse itseni näen. 

Sinulla on ihanan värikäs ja leikkisä tyyli, mistä teet löytösi?

Ostan lähes kaikki vaatteeni käytettyinä. Rakastan myös serkkuni Nellyn tyyliä ja käyn usein hänen vaatekaapilla inspiroitumassa. Haluan myös tukea nuoria suunnittelijoita ja alalla olevia ystäviäni. Maria Korkeilan kanssa olemme tehneet vaihtokauppoja – minä kuvaan ja palkaksi saan hänen luomuksiaan, se on ihanaa!

Anna lopuksi vinkkisi uuden vuoden alkuun!

Vietin juuri aivan ihanan arki-illan ystäväni kanssa. Päätimme tehdä jotain spesiaalia, joten suuntasimme Kiasmaan ja sieltä lasilliselle ja vegaaniselle tiramisulle. Sanoisin, että tiramisu ja skumppa on täydellinen piristyskombo keskellä pimeää tammikuuta. Olimme kummatkin, että “Aah aivan ihanaa, tätä lisää!”.

Kuvat Emman Instagramista