Naiset joita ihailemme \\ Parasta juuri nyt

Naiset joita
ihailemme:
Henriikka
Rönkkönen

| |

Kirjailija ja bloggaaja Henriikka Rönkkönen sanoo ääneen asioita, joita moni ei uskaltaisi, mutta saattaa jännittää ruokakauppaan tai leffateatteriin menemistä. Juttelimme Henriikan kanssa jännittämisestä, burnoutista toipumisesta, kiltin tytön roolista murtautumisesta ja kirjoittamisesta.

Henriikka Rönkkönen kirjoitti esikoisteoksensa Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita vuonna 2016 varmana siitä, että kaikki tulisivat vihaamaan kirjaa ja ennen kaikkea häntä itseään. Teosta on kuitenkin nyt myyty yli 40 000 kappaletta ja siitä sekä Henriikan blogista on tullut some-ilmiö. Seksuaalineuvojaksi kouluttautunut Henriikka Rönkkönen kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta sinkkuelämän eri puolista; sen raadollisuudesta, ihanuudesta, kipeydestä ja huvittavuudesta. Hän on lanseerannut mielikuvituspoikaystävän lisäksi myös muita termejä, kuten määmatkan (sign me up!) ja kertoo Instagramissa avoimesti omasta arjestaan, jossa haasteita aiheuttaa jännittäjäluonne sekä neljä vuotta sitten koetun burnoutin jälkimainingit. Tänä keväänä ilmestyi Henriikan toinen kirja, Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja, vaikka Mielikuvituspoikaystävän ilmestymisen jälkeen Henriikka oli hetken aikaa varma, ettei enää koskaan kirjoittaisi kirjaa.

”Mielikuvituspoikaystävä oli tosi vaikea kirjoittaa ja prosessi oli hyvin fyysinen. Kävin sen aikana läpi kaikkia tunteita raivosta rakkauteen. Tekstissä oli verta ja hikeä viiden vuoden ajalta”, Henriikka kuvailee. ”Tuntui kuitenkin, että sinkkuteemasta jäi vielä jotain hampaankoloon. Uusi kirja tuli ulos helpommin, koska tiesin, mitä olin tekemässä ja minulla oli enemmän itseluottamusta.”

Henriikka opiskeli alun perin äidinkielen opettajaksi, mutta seksi ja seksuaalisuus ovat kiinnostaneet häntä aina. Hän tutki gradussaan naisten kirjoittamaa pornoa ja alkoi sen jälkeen pitää City-lehdelle seksiä käsittelevää blogia. Opettajan ammatissa työskenteleminen ei Henriikkaa houkutellut ja kun hän alkoi pohtia, mitä oikeastaan haluaisi elämällään tehdä, ystävä löysi googlailemalla seksuaalineuvojan opinnot.

”Seksistä kirjoittaminen ei ole koskaan pelottanut minua”, Henriikka toteaa.

Mediassa Henriikka on saanut sinkkubloggaajan tittelin ja sillä nimellä kulki myös hänen aiempi bloginsa. Viime aikoina Henriikka on kuitenkin alkanut kyseenalaistaa sitä, miksi juuri sinkkuus koetaan yhteiskunnassamme niin voimakkaasti yksilöä määritteleväksi ominaisuudeksi. Hän kokee itse, että kirjoittaa tavallisen kolmekymppisen naisen arjesta ja kaikista siihen liittyvistä puolista, joista yksi nyt sattuu olemaan sinkkuus. Oikeastaan sinkkuus ja seksi ovat vain pieni osa siitä, mitä Henriikan tekstit käsittelevät: niissä ovat voimakkaasti läsnä myös esimerkiksi mielenterveyteen, itsetuntoon, jaksamiseen ja onnellisuuteen liittyvät teemat. Omista tunteista puhuminen avoimesti vaikuttaa tulevan Henriikalta kuin luonnostaan, mutta aina ei ole ollut niin.

”Itsensä haavoittuvaiseksi asettaminen on vaikeaa, mutta juuri sen vuoksi minusta tuntuu, että se on tärkeää”, Henriikka sanoo. ”Lapsuudenkodissani ei hirveästi puhuttu tunteista ja minulla oli voimakas kiltin tytön rooli. Opin patoamaan tunteet sisälleni ja näyttelemään ulospäin, että kaikki on hyvin.”

Kun Henriikka oli parikymppinen, paha olo alkoi purkautua paniikkikohtauksina ja pahana ahdistushäiriönä. Hän etsi ratkaisua tilanteeseen kaikkialta; liikunnasta, meditaatiosta ja ruokavaliosta, mutta mikään ei auttanut. Jossain vaiheessa ahdistus kasvoi niin suureksi, että Henriikka harkitsi jopa itsemurhaa. Sitten hän meni terapiaan ja ymmärsi, että yksi keino oli vielä jäänyt kokeilematta, nimittäin puhuminen.

”Se oli ainoa asia, joka auttoi”, Henriikka sanoo. ”Siitä lähti asenteeni, että ajattelivatpa muut mitä tahansa, puhun tästä lähtien asiat aina suoraan.”

Tie onneen ei kuitenkaan ollut aivan suoraviivainen. Pari vuotta terapian lopettamisen jälkeen Henriikka paiski töitä hurjalla tahdilla ja rääkkäsi samaan aikaan itseään maratontreeneillä, vaikka oli lopen uupunut. Omien rajojen asettaminen on aina ollut Henriikalle vaikeaa, ja hän ei osannut sanoa kenellekään ei. Eräänä aamuna keho viimein puhalsi pelin poikki: Henriikka ei yksinkertaisesti päässyt enää sängystä ylös. Se pakotti pysähtymään ja tarkastelemaan omaa elämää ja käyttäytymismalleja kriittisesti, opettelemaan armollisempaa suhtautumista itseensä.

”Ennen burnoutiani olin luonut minäkuvan, että olin reipas tyyppi, joka pystyy kaikkeen. Se mureni, kun en yhtäkkiä päässyt edes sängystä ylös”, Henriikka kertoo. ”Pari vuotta burnoutin jälkeen meni niin, että pieninkin stressaava ajatus laukaisi kehossa voimakkaan reaktion. Sen saattoi aiheuttaa yksinkertaisinkin juttu, vaikkapa ystävälle soittaminen.”

”Nyt burnoutista on neljä vuotta ja voin todella hyvin. Nykyään olen tarkka siitä, mitä vaadin itseltäni. Mikään ei ole niin tärkeää kuin henkinen hyvinvointi. Raha tai menestys eivät merkitse mitään siinä vaiheessa, kun ei pääse sängystä ylös.”

Henriikalle ratkaisevaa toipumisessa oli havaita, että hyvä olo ei tule ulkoisista asioista, kuten liikunnasta tai vihersmoothieista, vaan armollisuudesta itseään kohtaan. Hän alkoi jakaa asioita pienempiin tehtäviin sen sijaan, että olisi lamautunut ylitsepääsemättömiltä tuntuvista kokonaisuuksista. Päivän ensimmäinen tehtävä saattoi esimerkiksi olla sukkien laittaminen jalkaan. Tärkeää on ollut myös oman jännittäjäluonteen tunnistaminen ja myöntäminen itselleen.

”Sosiaalisessa mediassa syntyy vaikutelma, että vain extreme-juttujen, vaikka Kilimanjarolle kiipeämisen, jännittäminen on hyväksyttävää”, Henriikka toteaa. ”Minulle tarpeeksi seikkailua saattaa olla siinä, että menen uuteen ruokakauppaan tai matkustan määmatkalla pari korttelia paikallisbussilla.”

Sosiaalinen media on ollut Henriikalle tärkeä väylä itsemyötätunnon ja hyväksynnän opettelemiseen. Aluksi tuntui vaikealta julkaista kuvia, joissa näkyi meikittömät kasvot tai selluliittia, mutta se muuttuu kaiken aikaa helpommaksi. Henriikka kehottaa kaikkia kiinnittämään huomiota omaan sisäiseen puheeseen, eli siihen ääneen, jolla puhuttelee itseään.

”Aikaisemmin puhuin itselleni, että olet ruma ja ällöttävä, ja uskoin sitä. Ajattelin, etten ole tarpeeksi hyvä, ellen jatkuvasti ruoski itseäni”, Henriikka sanoo. ”Sitten aloin miettiä, sanoisinko noin kymmenvuotiaalle itselleni, tai kenellekään ystävistäni. Sitä kautta sain itsevarmuutta kääntää ajatuksia toiseen suuntaan. Sisäistä puhetta joutuu aluksi muokkaamaan väkisin positiivisemmaksi, mutta sitten siitä tulee osa elämää. Nykyään sanon itselleni, että olen upea.”