Hyvät tyypit \\ Naiset joita ihailemme

Naiset, joita
ihailemme:
Lxandra

| |
Musiikintekijä ja laulaja Lxandra inspiroituu kasarielokuvista ja junamatkoista. Tapasimme laulajan ja juttelimme musiikin luomisprosessista, inspiraatiosta ja saaristolapsuudesta.

Alexandra Lehti, taiteilijanimeltään Lxandra, on lentänyt edellisenä iltana Berliinistä Suomeen ja saapuu haastatteluun aamulautalla Suomenlinnasta, vanhempiensa kotoa. Hän erottuu vaaleanpunaisella asukokonaisuudellaan selvästi sekä Helsingin harmaasta sateisesta säästä että kahvilan tummiin pukeutuneista ihmisistä. Alexandrasta huokuu elämäniloisuus ja luovuus, mutta myös rempseä jalat maassa -asenne.

Samalla tavalla Alexandra erottuu värikkäällä tyylillään väkijoukosta Berliinissä, jossa kaupunkilaiset ovat tunnettuja kokomustista asuistaan. Hän muutti Saksaan neljä vuotta sitten, ja on viihtynyt hyvin, sillä kaupungissa vallitsee avoin ja helppo energia.

“Muuttaminen oli intuitiivinen päätös. Mietin, menisinkö jonnekin vuodeksi matkustelemaan vai Berliiniin kokeilemaan onneani musiikin suhteen. Olin käynyt siellä pari kertaa aiemmin kirjoittelemassa biisejä ja tunsin sieltä pari tyyppiä entuudestaan. Päätin lähteä ja päädyin jäämään sinne. Olen todella iloinen, että menin.”

 

 

 

Kuvat Alexandran Instagramista, valokuvaaja Solveig Candolin

Kirjoitat biisisi itse, mistä saat inspiraation niihin?

Yritän aina lähteä siitä, mitä olen kokenut, tai mitä joku läheinen on käynyt läpi. Kuuntelen myös paljon muuta musiikkia. Kirjat ja runous ovat minulle erityisen tärkeitä lähteitä, sillä haluan, että biiseissäni lyriikat ovat todella mietittyjä. Tykkään paljon esimerkiksi Rupi Kaurin kirjoista. Olen myös esimerkiksi suuri Florence and the Machinen, Joni Mitchellin ja Lana Del Reyn fani, joten olen lukenut paljon heidän sanoituksiaan ja runouttaan. Pidän erityisesti sellaisesta musiikista, jossa yhdistyy vahva tunne ja lyriikoiden runollisuus, mutta samalla se, että ne ovat helposti ymmärrettäviä. Loppujen lopuksi haluan kirjoittaa musiikkia, johon ihmiset pystyvät samaistumaan. Elämä on kuitenkin paljon sitä arkipäivää ja niitä samoja perusjuttuja, joita kaikki käyvät läpi.

 

Miten lähestyt luomisprosessia?

Luominen on minulle pakko, enkä pystyisi elämään ilman sitä. Minulla on pakollinen tarve tehdä musiikka ja saada sitä ulos, vaikka kukaan ei kuuntelisikaan. Olen kuitenkin myös iloinen siitä, että olen uskaltanut julkaista, jolloin joku toinenkin on saanut musiikistani jotain irti. Ihmisiltä saatu palaute on sellainen driving energy, jonka avulla jaksan julkaista musiikkia. 

Saan usein ideoita, kun olen liikkeessä – kävellessä, juostessa, pyöräillessä tai istuessa junassa tai bussissa. Liikkeessä ollessa on ikään kuin pakko pysähtyä ja rauhoittua, jolloin tulee eniten ideoita: kuvia, sanoja, laineja tai tarinoita. Ne ovat kuin tuulenvireitä, jotka pitää napata. Kirjoitan ne ylös puhelimeen tai vihkoihin, joita kannan aina mukana, ja jätän ne muhimaan. Myöhemmin palaan niihin. En usein aluksi ihan tiedä, mitä ideani tarkoittavat, mutta palatessani niihin, ymmärränkin tarkoituksen. 

Asiat, joista kirjoitan, ovat toki henkilökohtaisia, mutta usein tuntuu siltä kuin ne tulisivat muualta. Tämä tunne, että tekstit tulevat ulkopuolelta, auttaa myös tarkastelemaan niitä vähemmän kriittisesti, ja niiden arvostelua kestää paremmin.

 

Työskenteletkö mieluummin yksin vai yhdessä? Miten valitset ihmiset, joiden kanssa teet töitä?

Kaikki alkuideat syntyvät ja kehittyvät usein ollessani yksin. Kokonaisvision rakentamiseen tarvitsen omaa aikaa. Kotini on minulle ihan suosikki luova space ideoimiseeen. Kirjoitan biisejä myös yksin pianon ääressä. Nykyään se helposti jää, koska on paljon kaikkea muuta, mutta yritän aina löytää aikaa sille.

Kirjoitan biisejäni myös muiden ihmisten kanssa. Minulle on todella tärkeää, että tunnen ne ihmiset, joiden kanssa teen töitä, ja että pystyn luottamaan siihen, mitä he tekevät. Toisaalta on ollut myös todella kiinnostavaa tehdä töitä sellaisten ihmisten kanssa, joita en tunne. Silloin ihmisten arkipäiväisestä elämästä ei välttämättä tiedä mitään, mutta samalla saattaa tietää heistä paljon henkilökohtaisia asioita, sillä luovassa työskentelyssä mennään väkisinkin syvälle. 

 

Sinulla on vahva visuaalinen imago ja musiikkivideosi ovat visuaalisesti vaikuttavia. Onko sinulla aina tarkka visio vai miten ne rakentuvat?

Kuuntelen musiikkia todella visuaalisesti ja näen kuunnellessani kuvia. Yleensä jo siinä vaiheessa, kun biisi rakentuu, minulla on joku visuaalinen kuva mielessä. Visuaalisuus antaa mielestäni musiikille uusia tasoja. Se on musiikkivideoiden juttu ja voima, että ne voivat avata aivan uusia ovia ja ikkunoita biisin maailmaan. 

Kun alamme tekemään videota, minulla on yleensä joku idea, josta sitten lähden puhumaan ohjaajan ja kuvaajan kanssa. Videot ovat kuin lumipalloja, jotka pyörivät ja lopuksi aina päätyvät jonnekin. Lopullinen idea on usein jotain muuta kuin alkuperäinen, mutta se on oikeastaan todella ihanaa. Samoin käy usein myös musiikin tekemisessä. Lähden jostain kohtaa, mutta loppujen lopuksi prosessi tapahtuu itsestään ja kuljettaa mukanaan. On myös tärkeää antaa prosessin viedä, mikä ikinä taiteen muoto onkaan.

 

Sinulla on myös upea tyyli. Paljasta parhaat tyylivinkkisi ja mistä teet parhaat löydöt?

Pukeudu niin, että sinulla on hyvä olo. Se on paras tyylivinkkini. Olen kokeillut montaa tyyliä ja minulla oli myös muotiblogi yhdessä vaiheessa. Pukeutumisessa värit, kasarileffat ja 70-luku inspiroivat minua eniten vuodesta toiseen. Berliinissä todella monet kulkevat mustissa vaatteissa, ja olen iloinen, että tämä ei ole tarttunut minuun. Siitä on pikemminkin syntynyt vastareaktio: käytän vielä vähemmän mustaa kuin aiemmin.

Parhaimmat löydöt teen yleensä vintage-kaupoista ja kirpputoreilta. En osta juuri mitään uutena, paitsi kenkiä, alusvaatteita ja uimapukuja. Suomessa parhaimmat löydöt teen yleensä Fidoista ja Uffeista. Berliinissä on myös todella paljon hyviä paikkoja, joista teen joka kerta löytöjä, ja joita koitan siis aina vältellä (nauraa).

 

Olet kotoisin Suomenlinnasta, onko lapsuudella saaressa ollut vaikutusta musiikkiisi?

Uskon ehdottomasti, että sillä on ollut vaikutusta. Siellä sai olla lapsi pitkään, ja leikimme esimerkiksi saarikavereiden kanssa todella pitkään nukeilla. Kävin kaupungissa koulussa, mutta erotuin joukosta ja olin sellainen outo saarelainen. Suomenlinna oli vähän kuin kupla. Meitä lapsia oli pihapiirissä paljon ja kaikenikäisiä, ja saimme leikkiä vapaasti. Olimme kuin Astrid Lindgrenin kirjasta Saariston lapset.

Luonnonläheisyys on todella tärkeä asia mulle, ja uskon, että se myös kuuluu musiikissani ja näkyy myös visuaalisessa työssäni. Myös tietynlainen lapsenomaisuus on minulle tärkeää ja luovassa työskentelyssä näkyy usein se sisäinen lapsonen. Uskon, että se tulee vahvasti siitä, että on saanut rauhassa kehittää mielikuvitusta ja mielikuvituksen rakentamiselle on ollut tilaa.

Nykyäänkin asun aina porukoilla Suomenlinnassa, kun käyn Suomessa. Se on kyllä niin ihana paikka! Jokaikinen ilta on aina kaunis auringonlasku, ja tuntuu, että Instagram-tilini on ihan täynnä auringonlaskukuvia aina kun olen täällä.

 

Jos katsotaan taaksepäin millaisen neuvon antaisit vuoden 2018 Alexandralle? Entä millaisia haaveita sinulla on ensi vuodelle?

Sanoisin, että kaikki tulee järjestymään ja kaikki tulee menemään paremmin, kuin edes odotit. Asiat ehtivät usein jo vuodessa muuttumaan paljon. Olin esimerkiksi vuonna 2017 Flowssa katsomassa yhtä keikkaa broidini kanssa balloon stagella. Mietimme silloin, että olisi todella siistiä esiintyä siinä joskus, ja sitten vuotta myöhemmin, kesällä 2018, esiinnyimme. Se oli ihan mahtavaa!

Ensi vuonna haluaisin debyyttialbumini ulos, ja ensi vuonna se tulee varmasti. Minulla on lisäksi mielessäni leffa, visuaalinen idea siihen albumiin, jonka haluan toteuttaa. Olisi myös siistiä keikkailla enemmän ja esiintyä uudestaan Flow-festareilla. Ensi kerralle ei ole kyllä lavatoivetta (nauraa).

Katso Alexandran ohjaama upea Dip my Heart in Confetti täältä!