Hyvät tyypit \\ Naiset joita ihailemme

Naiset joita
ihailemme:
Saara Sarvas

Ylen Vaakakapina-kampanjan Saara Sarvas nostaa keskisormen pystyyn läskimyyteille.

Vuonna 2014 Saara Sarvas treenasi crossfitiä, hikoili juoksumatolla ja kirjoitti suosittua Elämäni kunnossa -blogia. Siltä se tosiaan vaikutti – että Saara oli elämänsä kunnossa ja aikaisempi kompleksinen suhde omaan kehoon oli jäänyt taakse. Lähipiirikin näki treenivillitykset positiivisina asioina, sillä Saara oli taitava myymään ajatuksensa niin.

Pinnan alla todellisuus oli kuitenkin toinen. Saara voi henkisesti huonommin kuin koskaan ja kamppaili kasvavan uupumuksen, masennuksen ja erilaisten syömishäiriöiden kanssa. Vielä myöhemmin samana vuonna seinä tuli vastaan: Saara seisoi itkien A-lehtien aulassa ilmoitettuaan päätoimittajalleen, että aikoi lopettaa bloginsa. Silloin päätös tuntui maailmanlopulta, siltä että luovuttaa ja pettää tuhansien lukijoiden luottamuksen. Saara oli kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa oli pakko hyväksyä omien voimavarojen loppuneen.

”Nyt olen älyttömän kiitollinen sille menneisyyden Saaralle, joka uskalsi pyytää apua”, Saara kertoo kolme vuotta myöhemmin istuessamme aamiaisella Café Fleuristen ikkunapöydässä.

Saara puhuu usein itsestään näin – menneisyyden Saarasta, nykyhetken Saarasta ja tulevaisuuden Saarasta. Menneisyyden Saara sairastui syömishäiriöön ensimmäistä kertaa 14-vuotiaana ja kävi seuraavien viidentoista vuoden ajan läpi koko syömishäiriöiden kirjon ortoreksiasta bulimiaan, kunnes viimein uskalsi soittaa ensimmäistä kertaa Syömishäiriökeskukseen ja hakeutua terapiaan.

Nykyhetken Saara haluaa löytää itselleen ja kaikille suomalaisille naisille uudenlaisia tapoja suhtautua omaan kehoon ja terveyteen. Hänen ja Jenny Lehtisen luotsaama, keväällä 2015 alkanut Ylen Vaakakapina-kampanja pyrkii murtamaan läskimyyttejä kyseenalaistamalla kaiken, mitä olemme tottuneet ajattelemaan painosta, laihduttamisesta ja terveydestä.

”Onnistujan muotti on nykyään hyvin yksipuolinen”, Saara toteaa. ”Ihmisiä arvotetaan kehon sekä koon mukaan ja ollaan päädytty tilanteeseen, jossa valtaosa kokee jonkinlaista häpeää itsestään. Mieluiten pitäisi olla hoikka, alle 30-vuotias nainen, jolla on hyvä työ. Kuinka moni meistä mahtuu tähän kapeaan tilaan? Lopputuloksena meillä on valtava määrä ihmisiä, jotka kokevat riittämättömyyden tunnetta.”

Vaakakapinan tärkein teesi on se, että laihduttamisen täytyy loppua. Elämäntapojen korjaaminen ei onnistu yksinkertaisilla mantroilla, jotka johtavat jojo-laihdutuskierteeseen ja keskittyvät pelkästään painoon, joka on meitä vähiten ihmisenä määrittelevä tekijä. Painoa voi toki pudottaa, mutta motiivina tulisi fyysisen muutoksen sijaan olla kokonaisvaltaisesti parempi elämä. Länsimaisissa yhteiskunnissa lihavuudesta on luotu suuri uhkakuva, jolla pelotellaan ja joka antaa luvan suhtautua lihaviin ihmisiin avoimen vähättelevästi.

”Me Vaakakapinassa haluamme olla niiden tyyppien puolella, jotka eivät ehkä koskaan ole kokeneet itseään sen arvoiseksi, että heitä voisi joku puolustaa”, Saara sanoo.

Kuluneen vuoden aikana Saara on ollut näkyvästi esillä mediassa kehopositiivisen asenteen puolestapuhujana. Hän tiedostaa, että on helppo leimautua vain yhden asian edustajaksi. Vielä on kuitenkin niin paljon sanottavaa, että lopettaminen ei tulisi kysymykseenkään. Saara vertaa tilannetta tasa-arvokeskusteluun; feminismin avulla on jo saavutettu paljon hyvää, mutta kehitys on edelleen pahasti kesken.

”Välillä tulee sellainen fiilis, että pitääkö minun taas olla se tyyppi, joka paasaa kehopositiivisuudesta”, Saara naurahtaa. ”Joitakin ihmisiä saattaa ärsyttää, että eikö tuolla ole mitään muuta sanottavaa. On, mutta ensin pitää käsitellä tämä.”

Miksi paino on yhteiskunnassa niin tärkeä ihmisen, erityisesti naisen, mitta?

Se on ihan älyttömän kätevä keino hallita. Se on helppo tapa eriarvoistaa ja ohjata huomio pois muista asioista. Jos yhtäkkiä julistettaisiin, että kaikki ovat hyviä sellaisena kuin ovat, eikä kenenkään enää tarvitsisi kuluttaa rahaa vaikkapa laihdutusvalmisteisiin, miljardibisnes kaatuisi. Kukaan, joka myy laihdutusvalmisteita ei halua, että niitä käyttävä henkilö laihtuu lopullisesti. Ei olisi hyödyllistä korjata ongelmaa, joka tuottaa kaiken aikaa valtavan määrän rahaa.

Miten sairastuit syömishäiriöön?

Kehonkuvaani on muokannut lapsesta asti se, että olen ollut geneettisesti, ruumiinrakenteeltani ja mieltymyksiltäni henkilö, joka helpommin kerää itselleen suuremman fyysisen massan. Se ei kuitenkaan ollut minulle minkäänlainen ongelma ennen kuin haukkumisen kautta tajusin, että jokin siinä mitä olen on tosi pahasti pielessä.

Sairastuin syömishäiriöön 14-vuotiaana. Sillä oli suora syy-seuraussuhde koulun käytävällä sanottuun kommenttiin, jota minun ei ollut tarkoitus kuulla. Minulla oli sinä päivänä päässäni uudet pinkit aurinkolasit, joita olin peilaillut ylpeänä vesipisteellä. Juttelin myöhemmin erään kaveripoikani kanssa ja kävi ilmi, että koulussa joku oli sanonut minusta jotakin. Siinä vaiheessa olin vielä onnellinen ja innoissani maailman siisteimmistä pinkeistä aurinkolaseista ja oletin, että joku oli kehunut minua. Pakotin kaverini kertomaan, mitä minusta oli sanottu.

Kommentti oli ollut: “Katsokaa Jumbon laseja”. Onnellisuuteni ja ylpeyteni mureni pois sillä hetkellä. Haukkumista oli ollut ennenkin, mutta se oli viimeinen tikki – olin tilanteessa niin suojat alhaalla, etten osannut odottaa sellaista kuoliniskua. Siitä alkoi viidentoista vuoden temppuilu syömishäiriöiden kanssa.

Mistä sait rohkeutta hakea apua?

Olin isovanhempieni luona käymmässä ja jotenkin kliseisesti tajusin elämän katoavaisuuden. Minulla oli hirveä olo itsestäni ja olin masentunut, koska olin lihonut ja näin ollen epäonnistunut syömishäiriöisessä mielessäni. Tajusin, että olin vuosia sahannut edestakaisin ongelmieni kanssa ja että se ei enää toimi. Silloin soitin ensimmäisen kerran Syömishäiriökeskukseen ja varasin ajan terapiaan, vaikka minua pelotti ja hävetti ja olin sitä mieltä, että en ole oikeasti sairas ja liioittelen ongelmiani.

Kaikki hetket ovat valintoja ja koskaan ei ole liian aikaista tai myöhäistä toimia. Sillä, että pyytää apua ei ikinä saa mitään pahaa aikaan. Ihmiset pyytävät yleisesti ottaen ihan liian harvoin apua.

On hämmentävää ja pelottavaa huomata, miten syvällä aivoissa syömishäiriö muhii. En koe, että minulla enää olisi sitä, mutta tunnistan edelleen ne ajatukset ja sen äänen, joka epävarmalla hetkellä on valppaana hyökkäämään uudestaan ja tarjoamaan ihania vastauksia.

Ketkä ovat roolimallejasi?

Samaistuin vahvasti Jennifer Lawrenceen, koska samana vuonna, kun hän voitti ensimmäisen Oscarinsa ja kaatui gaalassa, tein täsmälleen samoin Blog Awardseissa. Rakastan pelottavan paljon Chelsea Handleria, vaikka puolet ajasta tekisi mieli sanoa hänelle, että et voi sanoa noin! Ihailen kaikkia naisia, joissa on asennetta ja anteeksipyytelemättömyyttä, kuten Amy Poehler, Tina Fey ja artisti Alma. Maija Vilkkumaa on badass. Anna Abreu on ihanampi tyyppi kuin kukaan voisi koskaan kuvitella. Toivoisin, että voisin kollektiviisesti jakaa sen Annan, joka on kaasoni ja rakkaimpia, viisaimpia ja aidoimpia ihmisiä, joita tunnen. Valokuvaaja Nana Simelius osoittaa, että asioita voi tehdä omilla säännöillä.

Mistä inspiroidut?

Inspiroidun niistä hetkistä, kun tajuan, että on vapautta.

Saara on mukana myös syksyllä 2017 starttaavassa Jenny+ -ohjelmassa. 

Saara Sarvas Naiset joita ihailemme