Hyvät tyypit \\ Naiset joita ihailemme

Naiset joita
ihailemme:
Ulrika Björkstam

| |

”Haluan rikkoa sankarimyyttiä, että vain poikkeusyksilöt selviytyvät vaikeuksista”, sanoo vakavasta onnettomuudesta toipunut Ulrika Björkstam, jonka Nouse nyt -kirja on juuri julkaistu.

Vuonna 2008 Ulrika Björkstam on matkalla tavalliseen tapaansa töistä kotiin silloisen kotikaupunkinsa Meksikon keskustassa, kun kummallisen matalalla lentävä suihkukone taivaalla kiinnittää hänen huomionsa. Lentokone menettää korkeuttaan niin nopeasti, että Ulrika ei ehdi tehdä muuta kuin kääntyä ympäri, ennen kuin kone syöksyy häntä kohti ja rysähtää maahan aivan hänen vieressään. Räjähdyksen paineaalto osuu Ulrikan selkään ja heittää hänet monen metrin päähän. Ilmalennon aikana hän ehtii ajatella, että nyt minä kuolen. Hetken kuluttua Ulrika kuitenkin tokenee siihen, että makaa kadulla poski maata vasten ja hänen selkänsä päälle ropisee jostain romua. Nouse nyt, jos aiot koskaan enää nousta, sanoo ääni hänen päänsä sisällä.

”Ei se ollut minulta mikään tietoinen päätös nousta”, Ulrika muistelee. ”Komentokeskus otti ohjat ja toimin autopilotilla. Taistele-, pakene- tai leiki kuollutta -reaktio tulee syvältä primitiivisistä liskoaivoista.”

Ulrika avaa silmänsä pimeyteen ja tulimereen. Ympäriltä kuuluu räjähdyksiä. Jostain hän saa voimaa kävellä kauemmas turvaan ja hetken kuluttua paikalle alkaa kerääntyä ihmisiä. Ulrika kiidätetään sairaalaan ja vuosia kestävä, kivulias toipumisprosessi alkaa. Ulrika on palanut pahoin päästä varpaisiin ja hänen kasvonsa ovat tuhoutuneet täysin – vaikka sitä Ulrika ei tuossa hetkessä vielä tiedäkään, sillä ensimmäisten kuukausien aikana hän ei halua katsoa itseään peilistä.

Nyt onnettomuudesta on kulunut jo yhdeksän vuotta, eikä Ulrika enää ajattele sitä joka päivä. Hän työskentelee ratkaisukeskeisenä valmentajana, joka auttaa ihmisiä löytämään omia sisäisiä voimavarojaan elämän muutostilanteissa ja tuntemaan itsensä paremmin. Vastikään julkaistun kirjan kirjoittaminen on ollut Ulrikalle kipeä prosessi, sillä hän on joutunut palaamaan takaisin osittain jo unohtuneisiin, raskaisiin aikoihin onnettomuutensa jälkeen. Nouse nyt on kirja siitä, miten ihminen selviytyy lähes ylitsepääsemättömältä tuntuvasta haasteesta. Mistä löytää voimia selviytymiseen, kun mahdoton tapahtuu? Miten löytää itsensä uudelleen, kun peilistä katsovat tuntemattomat kasvot?

”Kun ajattelen kaikkia minusta tähän mennessä kirjoitettuja lehtijuttuja, niin minua harmittaa se, että suurimmaksi osaksi ne käsittelevät pelkkää onnettomuutta ja sairaalahoitojani. Lopussa on ehkä lyhyt kappale siitä, mitä nykyään teen”, Ulrika sanoo. ”Tämä kirja on minun tilaisuuteni tuoda esille tarinan muut puolet. Ne selviytymiskeinot, voimavarat ja ajatusprosessit, jotka ovat auttaneet minua eteenpäin. Meillä kaikilla tulee haasteita vastaan elämässä ja toivoisin, että joku voisi saada kirjastani ajatustyökaluja omiin ongelmiinsa.”

Onnettomuus on muuttanut Ulrikan suhtautumista niihin tilanteisiin, kun kohtaa toisen ihmisen surun tai hädän. Kun vaikkapa läheinen ystävä itkee, meissä herää helposti vaistomainen tarve etsiä tilanteeseen ratkaisuja ja selityksiä, mikä johtuu siitä, että on vaikeaa hyväksyä oma avuttomuus ja neuvottomuus. Toisen surua sietää paremmin, kun tiedostaa, että hän ei mene siitä rikki. Nykyään Ulrika ei hyssyttele, vaan uskaltaa antaa surulle tilaa. Kaikesta ei aina tarvitse etsiä hopeareunusta.

”Antaisin vaikeassa tilanteessa olevalle yhden neuvon: älä jää yksin”, Ulrika sanoo. ”Meillä on Suomessa vahva itse pärjäämisen kulttuuri. Todellisuudessa on kuitenkin rohkeaa näyttää oma haavoittuvuutensa ja myöntää, ettei pärjää yksin.”

Avun etsimisen taakan ei kuitenkaan pitäisi langeta pelkästään avun tarvitsijan harteille. Ulrika kannustaa meitä ottamaan vastuuta ympärillämme olevista ihmisistä. Hän lainaa lastenpsykiatri Jukka Mäkelän ajatusta syrjäytyneistä nuorista: Mäkelän mukaan tarve inhimilliseen kontaktiin on meissä kaikissa niin syvällä, ettei kukaan syrjäydy itsestään, vaan pikemminkin pitäisi puhua syrjään jätetyistä. Silloin ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ota kontaktia, vaan jättävät yksin.

”Me odotamme usein viimeiseen asti, että toinen tulee itse pyytämään apua”, Ulrika toteaa. ”Tai emme kehtaa puuttua aralta tuntuvaan yksityisasiaan. Mutta jumaliste, silloin kun ihminen on kestämättömän tilanteen keskellä, hän ei välttämättä itse osaa tai jaksa pyytää apua. Sen sijaan, että pyytää häntä kertomaan, jos hän tarvitsee apua, voi vaikka mennä kauppakassien kanssa kylään ja sanoa, että minä laitan nyt ruokaa ja siivoan, ota sinä aikaa itsellesi.”

Pitkien sairaalajaksojen ja kivuliaiden hoitojen aikana ystävät ja perheenjäsenet antoivat Ulrikalle voimaa jatkaa eteenpäin ja pitää toivosta kiinni silloinkin, kun oma päättäväisyys horjui. Heidän avullaan hän hitaasti mutta varmasti rakensi omaa identiteettiään uudelleen.

”Ajattelin ennen, että kaikilla asioilla on jokin tarkoitus, ja se antoi minulle voimaa onnettomuudesta toipuessa”, Ulrika kertoo. ”Nykyään uskon kuitenkin, että luomme itse sen tarkoituksen. Tapahtumien pisteet pystyy yhdistelemään kokonaiseksi kuvaksi vasta jälkikäteen. Tarinan narratiivi muodostuu, kun pääsee puhumaan rakkaan ja hyväksyvän henkilön kanssa. Näytin onnettomuuden jälkeen kauhealta, mutta ystäväni muistuttivat minua siitä, että olin yhä sisältä sama ihminen, vaikka en nähnyt mitään tuttua peilikuvassani. Kun olin ankara itselleni, he toivat lempeyttä.”

Tänä päivänä myös Ulrika suhtautuu itseensä lempeästi. Katsoessaan peiliin hän on tyytyväinen siihen, mitä näkee. Pitkään Ulrika tunsi tarvetta peittää arpikudoksen kuvioimat käsivartensa, mutta enää hän ei huolehdi niistäkään. Jokin aika sitten Ulrikaa haastateltiin ystävänsä kanssa tv-ohjelmaan, jossa heidän oli tarkoitus saunoa ja uida toimittajan kanssa. Ulrika suostui, kun taas hänen ystävänsä ei pystynyt esiintymään televisiossa pelkässä uimapuvussa. Olemme usein vaativia kehoamme kohtaan, vaikka siinä ei edes olisi mitään näkyvää vammaa tai sairautta.

”Minä olen joutunut penkomaan itseäni pohjamutia myöten ja löytämään sen oman hyväksynnän”, Ulrika sanoo. ”Ajattelun tai toimintatapojen muutos ei ole miellyttävää. Tutkimuksissa on pystytty osoittamaan, että muutostilanteet aktivoivat aivoissa samoja alueita kuin fyysinen kipu. Muutos on siis kirjaimellisesti kipua. Eräs ystäväni tapaa sanoa, että vaatii aina pienen annoksen masokismia, että on valmis kohtaamaan siihen liittyvän epämukavuuden.”

Ulrika uskoo kuitenkin, että meissä kaikissa on valmiuksia selviytyä vaikeuksista ja oppia hyväksymään itsemme sellaisina, kuin olemme. Se asenne kuitenkin syntyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Se ei ole kiinni yksilön omasta erinomaisuudesta ja tahdosta, vaan kasvuympäristöstä ja siitä, miten ympärillä olevat ihmiset näkevät hänen potentiaalinsa.

”Ei täällä kukaan ole oman onnensa seppä, ja aika harva meistä pärjää yksin”, Ulrika toteaa.