Kategoriassa Edelläkävijät \\ Juttusarjat

Nuoret tyypit: tulevaisuus

Uudessa Nuoret tyypit -juttusarjassamme vakoilemme, mitä Gen Z ajattelee maailmasta. Juttusarjan ensimmäisessä osiossa juttelemme tulevaisuudesta ja mielessä pyörii unelmoiminen, ilmastotoiveikkuus, rock-bändit, kesyrotat, arkkitehtuuri, missatut bileet ja maailma ilman lokeroita. Muistatko, millaiseksi itse kuvittelit tulevaisuuden silloin, kun olit lukiossa? 

 

Anri, 17
Iida, 18
Onni, 17
Riikka, 18

”Toivon, että vuonna 2040 olen hoitanut ihoani tosi hyvin ja käyttänyt aurinkorasvaa.”

Mitä teet vuonna 2040, kun olet 36-vuotias?

Riikka: Olen onnellinen. Asun omakotitalossa jossakin pääkaupunkiseudun ulkopuolella kanssaihmisen kanssa. Mulla on tosi kova rock-bändi, jonka kanssa me treenataan, keikkaillaan ja ollaan tehty levy. Ja sitten mulla on myös moottoripyörä, vaikka se ei ole kyllä kovin ekologinen. Mutta ehkä silloin se olisi jo vähintään sähkökäyttöinen!

Onni: Mulla ei ole mitään hajua, tai on mulla vähän hajua. Haluan asua keskustassa jonkun kanssa – Punavuoren alueella mieluusti – ja mulla on ainakin kolme kesyrottaa. Käyn usein perheeni mökillä Turun saaristossa. Olen sisustussuunnittelija ja suunnitellut mökille uuden päärakennuksen rantaan. Hengaan siellä paljon ja suunnitelen huonekaluja.

Iida: Mä kirjoitan kirjoja ja olen nuori Finlandia-voittaja. Välillä asun kaupunkikeskustassa vaikkapa Ranskassa, jonka lisäksi haluan asua myös Virroilla meidän suvun ihanassa kodissa. Mulla on psykologian ja valtiotieteen tutkinnot, eikä mulla ole enää kissa-allergiaa tai keliakiaa. Ehkä mä olen naimisissa jonkun tyypin kanssa ja me ollaan adoptoitu lapsia sekä kissoja.

Anri: Mäkin toivoisin, että olisin jo vuonna 2040 naimisissa. Saattaisin olla täti ja mulla olisi ehkä lapsi. Asuisin rivitalossa tai Kalasataman tornitalossa – kotini olisi mustavalkoinen, täynnä viherkasveja ja siellä olisi ainakin TV, marmoria ja paljon meikkejä. Toivon, että olen hoitanut ihoani tosi hyvin ja käyttänyt aurinkorasvaa. Ehkä olisin uskaltanut luoda oman yrityksen mahdollisesti arkkitehtuuriin liittyen, olisin tavalla tai toisella yhä tanssija ja läheiset ihmiset olisivat yhä elämässäni.

”On kivaa aikuistua ja päästä isojen tyttöjen pöytään – jännittävää, mutta kivaa.”

Miltä aikuistuminen tuntuu?

Onni: Sillä tavalla ihan cool, että saa lisää vapautta, mutta kyllä musta itsestäni tuntuu vielä tosi lapselta. En koe siis kiirettä aikuistua, koska nyt menee niin hyvin.

Riikka: Joskus on ikävä huolettomia lapsuusmuistoja, mutta välillä olisi myös tosi jees asua jossakin muualla kun vanhemmilla ja elää villiä elämää. 

Onni: Jep.

Riikka: Mutta kyllä aikuistuminen ehkä vähän pelottaa. Se että äiti ei ole laittamassa ruokaa himassa.

Anri: Joo. Elämä ei ole enää vain koulua ja leikkimistä, vaan vapauden myötä tulee myös velvollisuuksia, kuten paperiasioiden hoitamista. Pelottavalta tuntuu ajatus itsensä elättämisestä ja itsestään huolehtimisesta. Toisaalta esimerkiksi oman rahan tuoma vapaus on kivaa. 

Iida: Mä taas muistelen lapsuutta jopa stressaavana aikana: itse olen ollut sisaruksista nuorin, enkä lapsena ehkä saanut samanlaista kunnioitusta kuin nyt. Joten siksi onkin ollut tosi kivaa aikuistua ja päästä isojen tyttöjen pöytään – jännittävää, mutta kivaa.

Koetteko tarvetta nousta sosiaalisesti suhteessa vanhempiinne?

Onni: En koe, mutta kyllä mä näen itseni esimerkiksi kouluttautumassa korkealle.

Iida: Äitini puoleinen suku on korkeastikoulutettua, mutta Somaliasta kotoisin oleva isäni taas ei ole päässyt käymään kouluja, vaan on työskennellyt lapsesta saakka, mikä on aika raffia. Toisaalta hänkin on kyllä menestynyt tosi hyvin elämässä. Sanoisin kuitenkin kokevani paineita, kun tiedän isäni tehneen kovaa duunia oman perheensä hyväksi jo 12-vuotiaasta lähtien. Tulee tunne, että pitää kouluttautua pitkälle, kun tällainen elämä on rakennettu, eikä voi noin vain lähteä köyhäksi kirjailijaksi. Kotonani on aina ollut sellainen ilmapiiri, että opiskeluni on katsottu työnäni: mun ei ole tarvinnut tehdä kotitöitä ennen kuin olen saanut kokeista ysejä ja kymppejä. Koulutuksen merkitys on isälleni suuri, sillä hän ei ole itse sitä saanut – ja sitä on välillä vaikea ymmärtää.

Anri: Mm. Mäkään en ajattele, että mun pitäisi nousta jotenkin ykköseksi suhteessa vanhempiini, mutta ehkä vaikkapa hyvällä rahatilanteella voisi osoittaa juurikin arvostusta omaa perhettä kohtaan, tai toisaalta kokea itse olevansa arvostettu. 

Riikka: Mä en ole ikinä miettinyt asiaa, mutta sanoisin, etten koe tarvetta.

“On helpompaa miettiä, missä on kahdeksantoista vuoden päästä 2040-luvulla kuin kahden vuoden päästä vuonna 2024.”

Luoko koulu paineita tulevaisuuden kannalta?

Anri: Joo, kyllä se aiheuttaa paineita. Esimerkiksi lukion ensimmäisellä luokalla, 15–16-vuotiaana, pitäisi jo tietää, mitä aineita haluaa kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa, jotta ehtii käymään tarvittavat kurssit. Ja kirjoitukset taas puolestaan vaikuttavat mahdollisen jatko-opintopaikan saamisessa. 

Onni: Jep, lukiossa tuntuu nykyään pitävän tietää ajoissa vähintään jonkin verran, mihin haluaa mennä jatko-opiskelemaan, enkä mä ainakaan vielä tiedä. Kaikessa tulisi myös pärjätä, jottei sulje ovia, ja koulumenestyksen tavoittelu tuntuu alkaneen jo yläkoulussa.

Iida: Sen sijaan, että huolettomasti lukisi niitä aineita, jotka kiinnostaa, pitääkin miettiä, ovatko kirjoitusaineet järkevä kokonaisuus. Tämä tuntuu muuttuneen melko nopeassa ajassa, sillä vain reilu viisi vuotta meitä vanhemmilla ei ole kuulemani mukaan ollut samanlaisia kokemuksia.

Riikka: En edes oikein tajua jatko-opiskeluista mitään, joten se luo vähän paineita. Pitää ottaa paljon itse selvää. On helpompaa miettiä, missä on kahdeksantoista vuoden päästä 2040-luvulla kuin kahden vuoden päästä vuonna 2024. 

Anri: Mullakin on olo, etten ole saanut tarpeeksi tietoa. Haluaisin lisätä puhetta siitä, mitä mahdollisuuksia ja valinnanvaraa meillä oikein on!

“Olen haaveillut aina matkustelevani aikuisena paljon, mutta tuntuu, ettei lentämällä ainakaan voi enää liikkua.”

Kärsittekö ilmastoahdistuksesta ja onko se horjuttanut uskoa tulevaisuuteen?

Riikka: Ilmastonmuutos ei ole sellainen asia, jota itkisin päivät läpi, mutta kyllä välillä jään miettimään, että me oikeasti tuhoamme maapallon. Tämä ei tule kauaa kestämään, jos elämme samaan malliin. 

Anri: En koe ahdistusta. Ajattelen, ettei kyseessä ole pelkästään minun vikani, enkä itse voi yksin asiaa muuttaa. Vaikka ymmärrän kyllä, että yksittäisilläkin teoilla on merkitystä, sillä ne yleensä vaikuttavat myös toisiin ihmisiin, jotka taas vaikuttavat toisiin. 

Onni: Yritän tehdä ilmaston suhteen vastuullisia valintoja elämässäni, mutta olen ottanut sellaisen asenteen, etten vaivaa ahdistuksella liikaa mieltäni. Ja olen siinä kyllä myös ihan onnistunut. 

Riikka: Kyllä mäkin yritän jotain pieniä tekoja tehdä, vaikka ehkä pitäisi tehdä isompia asioita ihan maailmanlaajuisesti. 

Iida: Ilmastopakolaisuus stressaa ja joidenkin ihmisten asenne. Esimerkiksi “rajat kiinni” -puhe tuntuu epäreilulta.

Onni: No tämä.

Iida: Olen myös haaveillut aina matkustelevani aikuisena paljon, mutta tuntuu, ettei lentämällä ainakaan voi enää liikkua. Lisäksi olen miettinyt, olisiko oikein, jos hankkisin lapsia tällaiseen maailmaan. Siksi olen harkinnut paljon vaikkapa adoptoimista. Ilmastoahdistuksesta tulee sanana mieleen kuitenkin passiivisuus, joka menee helposti sellaiseen surkutteluun – ainakin itselläni, helposti ahdistuvalla ihmisellä. Että ehkä ilmastotoiveikkuus voisi olla parempi ajatusmalli.

“Hetkellisesti pandemia on sabotoinut toiveikkuuden tunnetta.”

Miten pandemian keskellä eläminen on vaikuttanut teidän tulevaisuudensuunnitelmiin?

Onni: Korona ja etäkoulu etenkin ovat passivoineet itseäni paljon, silloin tuli vain maattua sängyssä. 

Riikka: Joo, kyrsiihän se, että juuri näihin nuoruusvuosiin osui tämä. Etäkouluajan kohokohta oli illan kävelylenkki kaverin kanssa, jolloin purettiin vain suuttumusta tilanteeseen. Täytetään myös kohta kahdeksantoista, eikä voida välttämättä edes bilettää!

Onni: Juurikin tämä. Mullakin kävi niin hyvä tuuri, että olen viihtynyt omassa lukiossani, mutta sitten se aika meneekin siihen, että me vain istutaan himassa. 

Anri: Etäkoulu oli kyllä henkisesti vaikeaa. Uskottelu ja toiveikkuus siitä, että “on enää viikko etäkoulua”, joka kuitenkin aina pitkittyi taas seuraavalla ja sitä seuraavalla viikolla kuukausiin saakka. Esimerkiksi lukion alussa ei päässyt kovin hyvin tutustumaan toisiin koulukavereihin. Hetkellisesti pandemia on siis ainakin sabotoinut toiveikkuuden tunnetta.

”Haluaisin itse aikuisena kuunnella ja ymmärtää nuoria enemmän.”

Mitä te haluatte tehdä toisin aiempiin sukupolviin verrattuna?

Anri: Koen, että useista asioista on helpompaa kertoa ystäville kuin vanhemmille. Siksi haluaisin itse aikuisena kuunnella ja ymmärtää nuoria enemmän.

Iida: Itse taas toivoisin, että tietynlainen jaottelu loppuisi  jossakin vaiheessa. Siis kun nyt tuntuu, että tarvitaan sana kaikelle – mikä on kyllä hyvä juttu, kun on vasta alettu puhumaan avoimesti esimerkiksi seksuaalisista suuntautumisista tai sukupuoli-identiteeteistä, joille pitääkin olla sanoja. Mutta musta olisi niin siistiä nähdä maailma, jossa lokeroille ei olisikaan enää yhtä paljon tarvetta. Ettei tarvitsisi vaikkapa ilmoittaa olevansa biseksuaali, vaan sen sijaan voisi vain todeta: “Aa, tässä on mun tyttöystävä tai tässä on mun poikaystävä”.

Onni: No tämä, että se olisi normaali asia, eikä siihen tarvitsisi kiinnittää niin paljoa huomiota kuin nyt. Vaikka nykyään ollaankin suvaitsevaisempia kuin aiemmin, osoittaa historian esimerkitkin, että muun muassa seksuaalisuutta ei ole tarvinnut aina alleviivata. Esimerkiksi antiikin Kreikassa esiintyi paljon homoseksuaalisuutta, joka oli silloin normi, eikä sitä kummasteltu.

Iida: Mutta kyllä varmaankin tarvitaan tämä muutosvaihe ensimmäiseksi.

Onni: Niin, ei sinne ideaaliin tilanteeseen ehkä voikaan suoraan hypätä. 

Iida: Pienin askelin kohti tulevaisuutta ilman patriarkaalista yhteiskuntaa ja jaottelua!

“Unelmointi on tärkeää, koska se ajaa eteenpäin: saa tekemään ja yrittämään asioita.”

Niin, onko unelmointi tärkeää?

Riikka: On, sillä silloin on jotain, mitä tavoitella. Vaikka tietysti voi myös unelmoida asioista, joita ei ehkä koskaan realistisesti halua toteuttaa. Unelmat voivat myös olla ihan pieniä, joista ei tarvitse ottaa paineita. 

Iida: Unelmointi best. Olen pää pilvissä -tyyppi!

Onni: Mulla on pikemminkin pari ideaa kuin unelmaa. Mutta unelmoin sitten ennemmin pienemmistä jutuista, kun en vielä tiedä mitä tulevaisuudelta haluan. Unelmointi on tärkeää, koska se ajaa eteenpäin: saa tekemään ja yrittämään asioita. Jos unelmoi paljon, ei ehkä jämähdä paikalleen ja voi olla onnellisempi elämässä.

Anri: Samaa mieltä!

Nuoret tyypit -juttusarjaa kirjoittaa itsekin lukiossa opiskeleva Roosa Järvenpää, joka unelmoi reppureissaamisesta ja tasapainoilee cowboy-buutsien ja urheilukerrastojen välillä.

Tilaa uutiskirje

Tilaamalla uutiskirjeen saat meiltä uusimmat ja inspiroivat vinkit tiedostavan lifestylen maailmasta.
Noudatamme zero waste-periaatetta myös viestinnässämme.