Dokumenttielokuvansa kuvauksissa ohjaaja Suvi West nukkui mättäällä ja imetti lastaan. Eatnameamet – Hiljainen taistelumme on hätähuuto EU:n ainoan alkuperäiskansan tulevaisuuden puolesta.
“Viisi vuotta sitten tuntui siltä, että ilmapiiri ja asenteet saamelaisia kohtaan kovenivat”, ohjaaja Suvi West sanoo. “Vihapuhe yltyi, väärä tieto levisi somen ja perinteisen median kautta, ja eduskunnassa tehtiin saamelaisten kannalta haitallisia päätöksiä. Koin, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä tilanteesta elokuva, olenhan elokuvantekijä.”
Suvi West on kotoisin Ylä-Tenolta Suvannon kylästä ja kuuluu Biennáš- ja Niillásaš-saamelaissukuihin. Suvi on tehnyt useita dokumenttielokuvia ja TV-sarjoja vuodesta 2004 lähtien, ja hänen teoksiaan on esitetty sekä elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa, että pohjoismaisilla TV-kanavilla. Tällä hetkellä hän opiskelee Aalto-yliopiston Elokuva- ja lavastustaiteiden laitoksella dokumentaarisen elokuvan maisteriohjelmassa.
Eatnameamet – Hiljainen taistelumme on viiden vuoden prosessin tuloksena syntynyt dokumentaarinen kuvaus Suomen valtion saamelaispolitiikasta, saamelaiskulttuurin kadottamisesta ja saamelaisten taistelusta olemassaolonsa puolesta. Elokuva kuljettaa katsojaa kokouspöytiin, joissa saamelaisten tulevaisuutta ratkotaan, Lapin ainutlaatuisiin ja uhanalaisiin luontomaisemiin, ja erilaisten saamelaisten elämiin. Dokumentin kertoma tarina on universaali – lukemattomat alkuperäiskansat ympäri maailmaa käyvät tällä hetkellä samankaltaista taistelua.
“Elokuvan tekemisessä suurin haaste olivat omat pelkoni. Pelkäsin tappouhkauksia tai muuta uhkailua. Siitä huolimatta koen, että pelosta huolimatta minun on tehtävä se, mikä on oikein. Pelko ei saa estää toimimasta”, Suvi kertoo.
“Toinen pelon aihe, jota koin koko projektin ajan, oli se, että onko juuri minulla lupa kertoa tämä tarina. Olenko minä oikea ihminen siihen, ja osaanko. Pelkäsin, että mikäli epäonnistuisin tarinan kertomisessa, elokuvasta voisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä saamelaisille. Kaikista näistä haasteista ja peloista huolimatta elokuvan tekeminen oli tärkeä ja terapeuttinen prosessi minulle itselleni. Koin suuria flow-hetkiä ja tunsin rakkauden läsnäolon.”
Millainen prosessi Eatnameamet – Hiljainen taistelumme -dokumenttielokuvan tekeminen oli? Millaisia haasteita kohtasit omien pelkojesi lisäksi?
Keräsimme elokuvan materiaalia vuosia. Kuvaajana ja välillä toisena ohjaajana toimi mieheni Anssi Kömi. Meillä on kaksi pientä lasta, joita kuljetimme mukanamme kuvauksiin ympäri Saamenmaata ja Suomea. Joissakin kuvauksissa imetin lastani, tai nukuin repaleisten yöunien jälkeen mättäällä Anssin kuvatessa. Koska lapset olivat niin pieniä, en halunnut olla heistä öitä erossa, ja Anssi hoiti yksin esimerkiksi New Yorkin kuvaukset. Ohjasin Messenger-sovelluksen kautta lapsi rinnallani.
Seurasimme kuvausten aikana eri tapauksien edistymistä, kuten esimerkiksi Jäämeren rataa ja Totuus- ja sovintokomission perustamista. Nämä tapaukset veivät meidät myös henkilöiden pariin, joista muodostui varsinaiset elokuvan henkilöt. Koen, että elokuva valitsi itse nämä henkilöt, ja minun tehtäväni oli vain toteuttaa se.
Prosessin tekeminen oli monin tavoin haastavaa. Ensimmäiset vuodet kamppailimme sen suhteen, että saisimme elokuvan rahoitettua ja tehtyä. Se ei ollut yksinkertaista. Uskon, että yhtenä syynä oli se, että elokuvan rakenne ei ole perinteisemmästä päästä. Pelkäsin itsekin, tuleeko visioni toimimaan. Yritin käsikirjoittaa elokuvaa toiseen muotoon, mutta se ei tuntunut oikealta.
Onko sinulla jäänyt dokumentin tekemisen ajalta jokin tietty hetki, kuten paikka tai kohtaaminen, erityisen voimakkaasti mieleen?
Parhaiten ovat jääneet mieleen ne hetket, kun pääsin syvähaastattelemaan saamelaisia. Koen olevani etuoikeutettu ja hyväksytty, kun niin moni luotti minuun ja antoi tietoja ja jakoi oppejansa. Ikävä kyllä vain pieni osa näistä lukuisista haastatteluista on päätynyt elokuvaan. Muistan ikuisesti ne epätoivon, rakkauden, huolen ja välittämisen tunteet, mitä jokainen haastateltava kantoi mukanansa, ja jotka eräällä tavalla otin itselleni kannettavaksi.
Vaikka monet haastateltavista olivat uupuneita, he yrittivät, ja yrittävät edelleen, tehdä parhaansa kansan eteen. Jokaisesta huokui selvästi se, että heidän motiivinsa on siirtää saamelaiskulttuuri tuleville sukupolville ja suojella Saamenmaan luontoa ja vesistöä. Kukaan ei puhunut itsestään, vaan toivoivat kaikkea parasta koko kansalle.
Toisaalta taas muistan ne epämukavat keskustelutilaisuudet valtion edustajien kanssa, joissa saamelaiset joutuivat vain kuuntelemaan, kuinka heidän kulttuuriaan taas uhataan, eikä saamelaisten ääntä oteta huomioon. Valta-asetelma oli selkeä. Muistan ajatelleeni, että ensimmäistä kertaa olen surullinen siitä, että kamera taltioi hyvää materiaalia, sillä samalla se tarkoitti sitä, että kansani jäsenet ja kulttuuri ajetaan ahtaalle.
Mikä olisi yksi asia, jonka ainakin haluaisit dokumentin katsojien ottavan mukaansa ja sisäistävän? Mitä ajatuksia haluaisit herätellä, ja mitä ehkä muuttaa?
Elokuvan myötä halusin tuoda esille sen epätoivoisen ja uuvuttavan tilanteen, jossa saamelaiset elävät. Toivoisin, että elokuvan myötä katsojilla heräisi empatiaa saamelaisia kohtaan, he saisivat oikeaa tietoa ja että he ymmärtäisivät, etteivät saamelaiset valita turhasta, vaan me yritämme pitää kulttuurimme elossa ja maan elävänä. Kysymys ei ole oman edun ajamisesta, vaan elämän puolustamisesta. Toivon, että elokuvan katsoja on kanssamme samaa mieltä siitä, että myös meillä on oikeus olla olemassa tässä valtiossa.
Mitä haluaisit dokumentilla erityisesti välittää saamelaisesta kulttuurista?
Elokuva ei sinänsä kerro saamelaisesta kulttuurista, vaan taistelusta, jota saamelaiset käyvät, jotta meillä olisi saamelaiskulttuuri myös tulevaisuudessa. Olen tietoisesti halunnut jättää perinteisen, lappologisen saamelaiskuvaston elokuvasta pois ja keskittyä siihen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen, johon saamelaiset Suomessa on ajettu.
Yleensä saamelaiset esitetään elokuvissa romantisoituina, alkukantaisina luonnonlapsina, jotka joikaavat tuntureilla, ajavat poroilla ja puhuvat luontosuhteesta tulen äärellä. Toki tämä kaikki on myös totta, mutta niin on myös se, että saamelaiset istuvat avotoimistossa kirjoittamassa raportteja ja lausuntoja, tai ajavat autolla kaupungin keskustassa ja juovat lattea kahvilassa. Romantisoidun, stereotyyppisen kuvauksen avulla saamelaiset pystytään etäännyttämään joksikin “toisiksi”. Tällaisella kuvastolla on pystytty sulkemaan silmät Suomenkin valtiossa elävältä kolonialismilta.
Miten Eatnameamet on tähän asti otettu vastaan?
Olen todella hämmentynyt siitä, että Eatnameamet on kiinnostanut monia ja elokuva on saanut suurta huomiota suomalaisessa yhteiskunnassa, elokuva-alalla ja mediassa. Minulle se signaloi, että suomalaiset välittävät ja haluavat oppia ja kuulla lisää. Mielestäni yksittäistä suomalaista ei voi syyttää siitä, ettei hän tiedä saamelaisista mitään, eikä kenenkään tarvitse
kantaa siitä huonoa omaatuntoa. Siksi olenkin ollut iloinen, että niin moni on jo tähän mennessä halunnut saada lisää tietoa.
Pystytkö suosittelemaan dokumenttisi lisäksi jotain muita hyviä lähteitä – kuten vaikka leffoja tai sometilejä – joiden puoleen kannattaa kääntyä, jos haluaa ottaa enemmän selvää saamelaisuudesta Suomessa?
Suosittelen ehdottomasti lukemaan Veli-Pekka Lehtolan Saamelaiskiista-kirjan. Se taustoittaa selkeästi, mistä on kysymys “Kuka on saamelainen” -kiistassa. Kyse on YK:n ihmisoikeuskomitean antamasta langettavasta päätöksestä, että Suomi rikkoo saamelaisten ihmisoikeuksia päättämällä saamelaisten puolesta siitä, kuka on saamelainen. Tämä rikkoo kansainvälisiä ihmisoikeus- ja alkuperäiskansasopimuksia. Lehtolan kirja avaa kiistan syitä ja sitä, miten vahvasti saamelaiskiista liittyy maaoikeuskysymyksiin ja elinkeinopolitiikkaan.
Jos tietokirjan lukeminen ei tunnu omalta jutulta, niin ehdotan seuraamaan saamelaiskeskustelijoita somessa, kuten Eatnameamet-elokuvan vaikuttavuustuottaja ja vaikuttaja Emmi Nuorgamia. Myös saamelaistutkijat ja -toimijat kirjoittavat blogeihinsa kansantajuisesti ja luotettavasti ilmiöistä, kuten esim. Pirita Näkkäläjärvi, Petra Laiti, Aslak Holmberg, Helga West, Rauna Kuokkanen ja Saara Alakorva.
Fáktalávvu.net tarjoaa luotettavaa tietoa ja sitä ylläpitää iso joukko tutkijoita ja kulttuurin sisällä toimivia vaikuttajia. Fáktalávvu on perustettu nimenomaan korjaamaan somessa liikkuvaa väärää tietoa saamelaisista. Perustietoa ja yleissivistävää tietoa taas löytyy Saamelaiskäräjien sivuilta samediggi.fi. Uutiskanavista Yle Sápmin suomenkieliset artikkelit ovat myös lukemisen arvoisia ja saamelaisesta näkökulmasta kirjoitettuja.
Eatnameamet – Hiljainen taistelumme pyörii tällä hetkellä elokuvateattereissa mm. Rovaniemellä, Torniossa, Forsassa, Kuopiossa, Hämeenlinnassa ja Kajaanissa ainakin 18.3 asti. Ke 31.3 dokumentti näytetään kuukauden elokuvana kaikissa Suomen Bio Rex -teattereissa, ja jotkut teatterit, kuten Helsingissä Engel ja Tennispalatsi, myyvät yksityisiä tilausnäytöksiä. Inarissa Aslak-elokuvateatterissa dokumentti nähdään 2.4. Elokuva saa kansainvälisen online-ensi-iltansa keväällä, tarkempi ajankohta varmistuu myöhemmin.
Pääkuvassa Suvi West. Kuva Katriina Haikala
Artikkelikuvassa Ida-Maria Helander, Suomen Saamelaisnuoret SNN ry:n entinen puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja. Elokuvassa seurataan Helanderin matkaa YK:n Indigenous Issues -tapahtumaan New Yorkiin vuonna 2019. Kuva Anssi Kömi / Eatnameamet – Hiljainen taistelumme.
