Kokeilin kerran kuukauden ajan zero waste -elämäntapaa, eli yksinkertaistettuna elämää ilman roskista. Ostaisin vain sellaisia asioita, joista ei synny sekajätettä.
Siellä minä sitten seisoin supermarketissa ja yritin löytää ruokaa, jota ei oltu pakattu muoviin. Olin nähnyt kuvia, jossa kuuluisat nollahukkaihmiset esittelevät pieniä lasipurkkejaan, joihin he ovat mahduttaneet koko vuoden sekajätteensä. Ruokakaupan muovitarjonnan keskellä tämä alkoi tuntua aika mahdottomalta tavoitteelta.
Zero waste voi helposti vaikuttaa extreme-elämäntavalta, jota noudattavat vain äärimmäisen itsekurin omaavat yli-ihmiset. Mutta jos unohtaa sen lasipurkkiroskiksen, ei zero waste ole mikään täysin uusi juttu. Oma 95-vuotias mummoni on suurin nollahukkaaja, jonka tunnen. Aikaisemmin vain puhuttiin ei-niin-mediaseksikkäästä nuukailusta ja sitä harrastettiin, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Mummoni on kertonut, miten sodan jälkeen kuluneita vaatteita purettiin ja kangas käännettiin, jonka jälkeen vaate ommeltiin uudestaan kokoon. (Yritä tätä kääntötemppua viiden euron pikamuotipaidalle!) Vaatteita korjattiin ja muokattiin muodin mukaisemmiksi. Oli jopa olemassa liikkeitä, jotka korjasivat sukkahousuja, kun niihin tuli silmäpako. Ensin korjattiin arvokkaita silkkisukkia, mutta myös uudet, edullisemmat nailonsukat korjautettiin.
1970-luvulla nuoruuttaan eläneet vanhempani eivät hekään harrastaneet shoppailua. Tavaraa oli vähemmän saatavilla ja sitä ostettiin ensisijaisesti tarpeeseen.
Vain 40 vaivaisessa vuodessa tapamme kuluttaa on muuttunut rajusti. Mummoni kauhistuisi, jos tietäisi, kuinka paljon ruokaa olen elämäni aikana heittänyt pois, koska olen huolimattomasti unohtanut tähteitä homehtumaan jääkaappiin. Tai kuinka monta täysin kelpoa muovista jugurttipurkkia olen kipannut roskiin – niistähän olisi voinut tehdä vaikka mitä!
Moni länsimaalainen elää sellaisessa yltäkylläisyydessä, jossa homehtunut leipä ei kaada maailmaa – saahan kaupasta halvalla lisää. Rikkinäinen tavara lentää helposti roskiin, sillä uuden saa edullisesti.
Ennen tavaroista pidettiin hyvää huolta, koska ne olivat kalliita. Vanhat villapuserot purettiin, lanka pestiin ja langasta kudottiin uusia vaatteita. Nykyään moni asia on rahassa mitattuna halpaa, mutta kuinka paljon luonnonvaroja ja alipalkattujen työntekijöiden selkänahkoja valmistaminen on vaatinut? Näkisimmepä hintalapussa myös tämän hinnan.
Tänä päivänä on helpompi kuluttaa holtittomasti kuin olla kuluttamatta. Ei mummoni valinnut nuukailua – muita vaihtoehtoja elää ei vain ollut. Mikäli se olisi ollut mahdollista, olisi hän saattanut nuorena innoissaan koluta pikamuotiketjujen rekkejä ja ryystää take away -lattea kertakäyttömukista.
Halpoja ja helppoja houkutuksia täynnä olevassa maailmassamme zero waste -elämäntyyli vaatiikin hieman itsekuria. Se vaatii tietyistä eduista luopumista – eduista, joita meille ei olisi pitänyt antaa alkuunkaan. Tarvitaan vielä lakeja, jotka kieltävät meitä tuhoamasta maapalloa, mutta siihen asti voimme inspiroitua nollahukkamisesta sekä nuukailevista mummoista ja säännöstellä itse itseämme.
Jos koko isovanhempiemme sukupolvi pystyi huomattavasti niukempaan ja ekologisempaan elämäntapaan, pystymme mekin. Zero waste -elämäntyyli ei ole mahdoton, mutta jos se kuulostaa vaikealta, kokeile lähestyttävämpää mummo-elämäntyyliä. Aina kun olet ostamassa jotain tai heittämässä jotain pois, kysy itseltäsi WWMD, eli What would mummoni do?
