Hannaleena Hauru on esikoisohjaaja, joka haluaa uudistaa käsityksemme rakkaudesta.
Hannaleena Hauru on nyt esillä: jos olet yhtään seurannut mediaa viime aikoina, et ole voinut välttyä huomaamasta Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset -elokuvaa. Kyseessä on 34-vuotiaan ohjaajan Hannaleena Haurun ensimmäinen pitkä elokuva. Leffassa seurataan kahta teinityttöä, jotka sabotoivat kesähäitä Turun saaristossa (miksi, sen Hannaleena Hauru paljastaa pian). Samalla Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on ensimmäinen 80-luvulla syntyneen naisohjaajan teos, joka pääsee elokuvateatterilevitykseen Suomessa.
”En oikein itsekään uskonut sitä aluksi, oli pakko mennä vähän googlailemaan”, Hannaleena kertoo. Mutta totta se on.
”Ala on tosi miesvaltainen ja olemme tottuneet kuulemaan miehisiä tarinoita”, Hannaleena sanoo. ”Huomaan itsekin kirjoittajana, että ne rakenteet ovat psyykessämme niin syvällä, että saatan joskus kirjoittaa kokonaisen kohtauksen miesnäkökulmasta, ennen kuin edes tajuan. Monelle myös tuottaa hankaluuksia lukea tarinoita, jotka poikkeavat tästä totutusta kerronnan muodosta.”
Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset -elokuvan päähenkilöinä ovat parhaat ystävykset Heidi ja Satu, jotka inhoavat teennäistä kesähääkulttuuria ja rakkauden kaupallistumista. Niinpä he ryhtyvät sabotoimaan Turun saaristossa järjestettäviä häitä ja erityisesti Scandinavian Geisha School -nimistä instituutiota, jossa nuorista naisista koulitaan täydellisiä lätkävaimoja. Kun Heidi kuitenkin rakastuu kuumaan jääkiekkolupaukseen Lauri Mäntyvaaraan, Satu haluaa puolustaa rakkaustarinaa, sillä hän näkee siinä jotain aitoa.
”Elokuvantekijänä olen kokenut tosi tarpeelliseksi uudistaa meidän rakkauskäsitystämme”, Hannaleena sanoo. ”Minuunkin on vaikuttanut vahvasti Hollywood-leffojen antama kuva rakkaudesta ja pienille tytöille luettavat sadut. Pienen merenneidonkin piti löytää mies itselleen. Olen iloinen siitä, että nykyajan lapsille ei ehkä enää syötetä niin paljon samaa.”
Hannaleenan mielestä Hollywood-leffat ovat rakkauspropagandaa. Hän toteaa, että samalla tavalla kuin lapset oppivat käyttäytymismalleja ympärillä olevilta aikuisilta, me kopioimme niitä elokuvista ja tv-sarjoista. Fiktiosta on helppo napata käyttäytymismalleja ja kuvitella, että ne toimivat myös omassa elämässä. Oikea maailma kuitenkin on – yllätys, yllätys – aika erilainen.
”Se, mikä leffoissa lumosi alun perin, on niiden moninaisuus”, Hannaleena kertoo. ”Tekijänä pääsee käsiksi tunteisiin ja havaintoihin maailmasta ja pystyy tuomaan lähelle erilaisia ajatuksia, maailmoja ja kulttuureja.”
Hannaleena on ollut lapsesta alkaen erilaisten luovien alojen kanssa tekemisissä; piirtänyt, maalannut ja kirjoittanut. Ennen ensimmäistä pitkää elokuvaansa hän ehti myös ohjata monta lyhytelokuvaa. Hyppy lyhytelokuvien tekemisestä pitkään elokuvaan ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen. Eniten piti harjoitella johtajuutta, Hannaleena sanoo. Työryhmän vastuualueet ovat niin laajoja, että ohjaajan täytyy olla hyvä delegoimaan tehtäviä sekä ilmaisemaan itsensä selkeästi ja ymmärrettävästi. Ohjaajan pitää olla se henkilö, joka varmistaa, että tiimin jäsenet saavat itsestään taiteellisesti kaiken irti.
Pitkässä elokuvassa taloudelliset riskit ovat myös täysin eri mittakaavaa. Yksinkertaisimmillaan kotimaisen pitkän elokuvan tekeminen menee niin, että ensin haetaan Elokuvasäätiöltä käsikirjoitustukea, joka on noin 10 tuhatta euroa ja myöhemmässä vaiheessa kehittämistukea, joka on noin 40-50 tuhatta euroa. Viimeisimpänä anotaan tuotantotukea, joka esimerkiksi Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset -elokuvassa oli noin 65 tuhatta – loput 1,1 miljoonan euron budjetista tuli muilta rahoittajilta. Elokuvan käsikirjoituksen täytyy olla pitkällä siinä vaiheessa, kun rahoittajia aletaan etsiä. Tukien hakeminen oli Hannaleenalle stressaavinta aikaa elokuvan tuotannossa.
”Siinä on hyvät ja huonot puolensa, että tapaamiset kotimaisten rahoittajien kanssa ovat yleensä aika epämuodollisia”, Hannaleena toteaa. ”Pahimmillaan se sumuttaa valta-asetelmaa. Loppujen lopuksi istun kuitenkin vastapäätä tyyppiä, jolla on taskussaan ne puoli miljoonaa, mitkä tarvitsisin.”
Ongelmia lisää se, että Suomessa pitkien elokuvien rahoitus ei ole läpinäkyvää. Suurimmat rahoittajat eivät ilmoita budjettiaan selkeästi eikä ole olemassa mitään yksiselitteisiä valintakriteerejä, joiden perusteella rahoitettavat elokuvat valitaan. Ala on niin pieni, että moni joutuu jatkuvasti kilpailemaan kollegojaan vastaan. Kilpailuasetelmaa ei kuitenkaan tehdä näkyväksi.
”Välillä tulee olo, että olen silmät sidottuna juoksuradalla”, Hannaleena sanoo. ”En tiedä, kenen kanssa kilpailen ja missä maaliviiva on.”
Hannaleenan punk-asenne tuntuu virkistävältä. Kuten eräs ystäväni totesi; Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on ensimmäinen tällä vuosituhannella tehty kotimainen leffa, jota hän ei vihannut. Huolimatta avoimesta kriittisyydestä Hollywood-narratiivia kohtaan, Hannaleenan esikoisohjaus ei kuitenkaan ole liian osoitteleva tai saarnaava. Sitä voi mennä katsomaan limupullon ja popcornpussin kanssa ja pelkästään viihdyttyä toinen toistaan absurdimmista ja villimmistä juonenkäänteistä.
