Valokuvaaja-ohjaaja Viivi Huuska ihastuttaa, ärsyttää ja herättää keskustelua.
”Haluan haastaa katsojan teemoilla, jotka voivat tuntua epämukavilta, kuten sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät rajat”, Viivi Huuska sanoo. ”Minua kiinnostavat jutut, joista ihmiset eivät yleensä kehtaa puhua.”
Alunperin valokuvaajaksi valmistunut Viivi on viime vuosina tullut tunnetuksi erityisesti monille eturivin suomalaisille artisteille, kuten Cheekille ja Pete Parkkoselle ohjaamistaan musiikkivideoista, sekä naiseuden esittämistä hienosti kommentoivista Kalevala-korun ja Me naiset -lehden mainosvideoista. Nyt loppuvuodesta hän tekee uuden aluevaltauksen sisäministeriön tilauksesta tehdyn virallisen Suomi 100 -filmin muodossa. Huikean kaunis Usko mahdottomaan -videoteos yhdistelee maamme kulttuurista tuttuja elementtejä tuoreella ja pysäyttävällä otteella.
Viivi vietti lapsuutensa pienellä paikkakunnalla, jossa ulkopuolisia virikkeitä ei ollut juurikaan tarjolla ja tylsyyttä vastaan piti taistella oman mielikuvituksen voimin. 16-vuotiaana hän muutti asumaan Helsinkiin vanhemman veljensä Cristal Snown luokse, josta tuli Viiville tärkeä isähahmo ja myös tutustutti hänet suomalaisen drag-kulttuurin maailmaan. Queer-yhteisössä sukupuolten väliset rajat olivat häilyviä ja seksuaalisella ilmaisulla leikiteltiin vapaasti. Se kasvuympäristö vaikuttaa Viivin tuotannossa edelleen voimakkaasti – hänen mielestään seksistä ja sukupuolesta puhuminen on tervettä, eikä siinä pitäisi olla mitään pelättävää.
”Meillä on hirveän voimakkaita käsityksiä siitä, mikä on millekin sukupuolelle hyväksyttävää”, Viivi sanoo. ”Lelujen maailmassakin tytöt ovat nättejä ja pojat ovat rohkeita. Se on iskostettu meihin syvälle, vaikka en itse esimerkiksi koe olevani mitenkään hauras, vaan minussa on päinvastoin paljon maskuliinisia piirteitä, jotka ajavat minua eteenpäin.”
Viivi seuraa reality-sarjoja sekä Instagramia ja käy viikoittain lukemassa törkylehtiä, sillä ne kiehtovat häntä ilmiönä. Häntä kiinnostaa se, miten ihmiset haluavat esittää omia kehojaan sosiaalisessa mediassa ja mikä koetaan seksikkääksi. Viivi näkee sosiaalisen median kuvavirtana, joka toistaa tietynlaisia metodeja. Hyvä esimerkki tästä ovat esimerkiksi kaikkien tuntemat, vakiintuneet poseeraustyylit kuten peiliselfiet, tai uudempana ilmiönä lavuaaribelfiet. Viivi pohtii katsomisen prosessia selfietä ottaessa; hyväksytäänkö tietty oman kehon esittämistapa peilin kautta, vai kuvan pintaa katsoen? Onko Kim Kardashian alastoman peiliselfien julkaistessaan oman kehonsa herra, vai osa pornoistunutta ja yliseksualisoitua kulttuuria?
”En koe, että voisin ainakaan mitenkään slut sheimata Kimiä”, Viivi toteaa. ”Kukaan meistä ei ole tässä mikään yli-ihminen ja varmasti kaikki, mukaan lukien minä, yrittävät hankkia sosiaalisesta mediasta hyväksyntää. Omassa Instagramissani on kuvia, jotka ovat minulle tosi arkoja, vaikka muut eivät sitä välttämättä huomaa.”
Miesvaltaisella alalla työskentelevä Viivi on joutunut työssään kohtaamaan sukupuoleensa kohdistettuja ennakkoluuloja ja stereotypioita. Selkeitä tytöttelytilanteita on tullut vastaan, kuten silloin, kun miespuolinen asiakas kätteli huoneessa olevia miehiä silmiin katsoen, mutta Viivin kohdalla käänsi katseensa pois. Tai silloin, kun Viivin menestys on linkitetty suoraan hänen ulkonäköönsä.
”Olen kuitenkin tosi tietoinen itsestäni ja tiedän työssäni tarkkaan, mitä haluan ja mitä olen tekemässä”, Viivi sanoo. ”Se riisuu tytöttelyä pois.”
Viivin tuotanto tuntuu jakautuvan sellaisiin teoksiin, joista harvalla on mitään pahaa sanottavaa (kuten kehuttu Kalevala-korumainos ja Me Naiset -lehden mainosvideo) sekä sellaisiin, joita monen on ollut vaikeampi niellä pureksimatta. Esimerkki jälkimmäisen kaltaisesta, mielipiteet jakaneesta teoksesta on Pete Parkkosen Kohta sataa -biisin musiikkivideo, jolla Viivi vaikuttaa kommentoivan stereotypioita, jotka kohdistuvat miesruumiin ja miesten seksuaalisuuden esittämiseen mediassa. Vielä enemmän keskustelua nostatti kuitenkin ilmestyessään Cheekin Me ollaan ne -musiikkivideo, jonka Viivi ohjasi vuonna 2016. Monia se provosoi, ärsytti ja jopa vihastutti.
Video herättää kieltämättä hämmentyneitä fiiliksiä. Siinä esiintyvät Cheek ja joukko muita eturivin suomalaisia rap-artisteja. Mukana on myös kaksi naishahmoa, jotka esitetään erilaisissa rap-kulttuurille tyypillisissä asetelmissa; kellumassa uima-altaassa, syömässä ruokaa sensuellin hidastetusti ja kontallaan talutushihnoissa. Videota katsoessa joutuu väkisin pohtimaan, asettaako se naiseuteen liittyviä stereotypioita kyseenalaiseksi, vai pelkästään kierrättää ja vahvistaa niitä. Viivi kuitenkin väittää, että jos haluaa haastaa vakiintuneita ajatusmalleja ja tuoda yhteiskunnalliseen keskusteluun uusia näkökulmia, on pakko olla välillä vähän röyhkeä ja provosoiva.
Videon kärjistykset ovatkin saaneet aikaan paljon keskustelua. Kun kuuntelee Viivin kriittisiä mielipiteitä stereotyyppisestä naisten esittämisestä mediassa, tuntuu vaikealta kuvitella, että hänen teoksissaan olisi kyse pelkästä shokkiarvosta. Pohdimme kollegani kanssa, voiko Viivin tuotannosta ylipäätään tehdä päätelmiä pelkästään yhtä teosta analysoimalla, vai pitäisikö tuotanto käsittää laajempana kokonaisuutena. Viivi toteaa itsekin, että toivoisi ihmisten näkevän hänen puheidensa sekä luovan ilmaisunsa kokonaiskuvan. On totta, että kun esimerkiksi Cheekin videon asettaa rinnakkain Me Naiset -lehden mainosvideon kanssa, se näyttäytyy erilaisessa valossa kuin yksin tarkasteltuna.
”Olen urallani ylpein siitä, että olen ollut niin rohkea”, Viivi sanoo. ”Olen tehnyt ratkaisuja, jotka olisivat voineet päättyä huonosti ja ottanut pelottomasti projekteja vastaan, vaikka en ole etukäteen tiennyt, ovatko ne mahdollisia.”
